Ravintoa ruumiille ja sielulle

Verkkaisesti on syksy saapunut saaristoon. Koivuissa lehdet loistavat vielä suurelta osin keltaisenaan eikä vihreyskään ole niistä kokonaan hävinnyt. Vaahterat ovat sitten täysin oma lukunsa tässä syksyn värikylläisyydessä. Keräillessäni tänään värikkäitä lehtiä kuistin koristukseksi törmäsin pihanurmikolla vielä kirkkaankeltaisena hehkuvaan voikukkaan. Eipä uskoisi, että eletään jo lokakuuta.

Vaikka syksy sykähdyttää kauneudellaan, yksi asia aiheuttaa Airisrannan isäntäväelle harmaita hiuksia: sisälle tunkevat kärpäslaumat. Ne kansoittavat aurinkoisina ja lämpiminä syyspäivinä verannan ikkunat niin totaalisesti, että  välillä surina on kuin formulakisoissa ikään. Kärpäspaperit ovat siis olleet viime aikoina ahkerassa käytössä.

Syksyllä sisälle ilmestyy myös muita hyönteismaailman edustajia, joista jättihämähäkit ovat huomiota herättävimmät. Mutta uskokaa pois, niihin on alkanut tottua. Ensimmäiset vietiin aikanaan kädet ojossa ulos pitkävartisimmalla kihvelillä, joka talosta löytyi. Nykyään riittää se, ettei ötökän päälle astu. Luulen tunnistaneeni googlen avulla muutama viikko sitten suihkuseurana olleen otuksen varastohämähäkiksi. Voin kertoa, että iso oli.

Hiiret sen sijaan eivät ole Airisrannassa koskaan osoittautuneet mitenkään  erityisen suureksi ongelmaksi. Siihen lienee kissoillakin oma osuutensa. Näin lokakuussa ensimmäiset rapistelijat tapaavat kuitenkin ilmestyä välipohjaan, joten eipä kannata nuolaista ennen kuin tipahtaa. Toisaalta hiiri-invaasioon on yritetty jo hyvissä ajoin varautua ja navettaan ja makasiiniin on kannettu loppukesällä ensimmäiset hiiribaarit. Toivottavasti ne latistavat hiirulaisten suurimman innon pyrkiä sisälle taloon. Ja meillähän ei olekaan kyse mistään pienistä kotihiiristä vaan kaksi kertaa niiden kokoisista metsähiiristä!

Näkymä verannan ikkunasta perjantai-iltana vähän ennen auringonlaskua myrskytuulten jälkeen.

Viikonloppuna ei kuitenkaan surtu hiiriä eikä hämähäkkejä, vaan tehtiin herkkuja. Syksyllä keittiössä puuhastelu kuuluu asiaan ja silloin Airisrannassakin tulee kokeiltua uusia juttuja enemmän kuin muina vuodenaikoina. Kyse ei ole välttämättä mistään kolmen lajin huippuillallisista vaan mukavista makuelämyksistä, joista on iloa vähän useammalle päivälle.

Marinoidut punasipulit ovat olleet kokeiltavien listalla jo kauan, mutta vasta viimeksi äitini notkuvassa ruokapöydässä istuessani muistin pyytää häneltä reseptin itselleni. Ne ovat sopivan etikkainen lisä mihin tahansa ruokaan ja salaatin päällä ihan mainio öljyn tai kastikkeen korvike. Niinpä tunsin itseni taas oikein ehtoisaksi emännäksi, kun sain lusikoitua herkun purkkeihin. Lisuke on niin nopea ja helppo tehdä, että laitan reseptin tähän muidenkin iloksi. Maku tietysti vain paranee mitä kauemmin sipulit saavat marinoitua liemessään.

MARINOITU PUNASIPULI

2 punasipulia

1,5 dl punaviinietikkaa

2 rkl sokeria

muutama mustapippuri

0,5 tl suolaa

1 dl öljyä

Kuori ja leikkaa sipuli ohuiksi viipaleiksi. Kiehauta etikka, sokeri, pippurit ja suola. Lisää joukkoon punasipuli. Kiehauta. Anna jäähtyä ja lisää öljy. Jäähdytä. 

Toinen herkku, joka alkoi kutkuttaa makuhermoja ja tirautti vedet kielelle jo aikaisemmin viikolla oli rocky road -palat. Suunnittelin ostoslistaa hartaudella monta päivää etukäteen, ettei vain minkään  oleellisen ainesosan puuttuminen pilaisi viikonlopun h-hetkeä. Ja voin vakuuttaa, ettei suunnittelu mennyt hukkaan. Kielenhän ne veivät mennessään!

Netistä löytyy monenlaisia reseptejä, ja tein niistä oman sovellukseni, johon laitoin muun muassa sekä tummaa että vaaleaa suklaata ja kaappiin unohtuneet, päiväyksensä aikapäiviä sitten ylittäneet kuivatut karpalot. Ai että sopivatkin mainiosti makean taittajaksi suolapähkinöiden lisäksi. 

Kaiken tämän makuhermojen hemmottelun lisäksi sain vielä kuluneella viikolla mieluisan paketin Airisrantaan. Olen tutustunut blogiystäväni Hammin kauniisiin kortteihin jo aiemmin äitini antamien korttien kautta, mutta nyt sain lahjaksi myös hänen maalaamansa upean mustavalkoisen taulun.

Mahtavan kokoinen taulu on tarkoitus sijoittaa lopullisesti yläkertaan toisen makuuhuoneen seinälle. Ajattelin kuitenkin ottaa siitä kuvan portaikossa, jossa kaunis valo ja valkoiset seinät tekevät taululle paremmin oikeutta. Minua viehättää Hammin töissä niiden puhtaat linjat ja suloiset pienet yksityiskohdat. Hammin blogissa kannattaa ehdottamasti käydä kurkkaamassa lisää hänen kauniita töitään. Tässä linkki Hammi's Design.

Taulun lisäksi sain vielä kasapäin suloisia kortteja, joilla aion ilahduttaa syksyn aikana synttäreitään viettäviä ja tietysti välittää jouluterveiset sukulaisille ja ystäville sitten, kun se aika taas koittaa.  

Mukavaa lokakuun ensimmäistä viikkoa!

-Airisrannan Päivi-

Herrainhuoneen koulukaappi ja vähän muutakin

Myrsky ei sitten tälläkään kertaa osunut Airisrantaan. Kuin ihmeen kaupalla olemme säästyneet kaikenlaisilta luonnon ääri-ilmiöiltä tänä kesänä. Sinänsä outoa, kun meren rannalla asutaan. Sähkökatkotkin ovat harvinaisia, ja jos niitä joskus tulee, ne kestävät ehkä muutaman minuutin. Vain kaksi kertaa koko täällä olomme aikana sähköt ovat olleet pois kuutisen tuntia yhtäjaksoisesti.

Rauli-myrskyn aikaan lauantaina iltapäivällä meillä tosiaan oli aurinkoisen lämmintä ja mukavaa, vain tuulenpuuskat yltyivät välillä tavanomaista voimakkaammiksi. Sen verran tuuli sai kuitenkin pahoja aikaan, että katkaisi etupihalla korkeaksi venähtäneen pelargonian kahdesta kohtaa poikki. En hennonut heittää kukkavarsia pois vaan laitoin ne kuistiin maljakkoon. Vaaleanpunaiset kukat sinistä seinää vasten innostivat taas pitkästä aikaa kuvaamaan, ja niinpä kuvia tuli räpsittyä vähän muualtakin.

Talvella pengoin jossakin vaiheessa varaston hyllyjä, ja siellä oli myös tuo komuutin päällä oleva emalivati. Se löytyi aikoinaan sukutalon vinttiä tyhjennettäessä, ja nätti kun oli, koppasin mukaani. Värit ovat suloiset, ja suuremmilta kolhuiltakin se on välttynyt. Komuutin päällä se on kuin kotonaan; vielä kun löytäisi sille jostakin kannun kaveriksi.

Iltapäivän aurinko näin loppukesällä talon eri huoneissa on kiehtova. Valon ja varjojen leikissä on jotain äärimmäisen rauhoittavaa ja lempeää; tulee sellainen mummolafiilis. Ja ainakin kuistissa ilta-aurinko houkuttelee seinien ja lattian puisista pinnoista kotoisan tuoksun esiin. Tuo mummolatunnelma taisi korostua entisestään, kun olin koko lauantaipäivän puuhastellut yksikseni kotona; silloin on jotenkin enemmän aikaa keskittyä epäolennaisuuksiin. :)

No, joka tapauksessa innostuin kuvaamaan herrainhuoneen vanhaa koulukaappia, josta olen niii-in ylpeä ja onnellinen. Sekin "pelastettiin" myyntiin menneestä sukutalosta. Talossa pidettiin yhteen aikaan väliaikaisesti koulua, ja kun koululle järjestyivät uudet tilat, kaappi jäi osaksi tuvan kalustusta. Kaappi on niin korkea ja raskas, että ilman Airisrannan kolmimetrisiä huoneita ei olisi tullut mieleenkään ottaa sitä itsellemme. Nyt se saa kuitenkin olla kunniapaikalla talossamme.

Kaappi on nykyisin työkäytössä, ja valkoinen joskin hieman kulunut ovilasi peittää armollisesti epäjärjestyksen ja tavarapaljouden taakseen, ainakin osittain. Avain tästäkin kaapista on hävinnyt aikoja sitten, mutta muuten kaappi on alkuperäisessä kunnossa. Joskus joku innokas kattomaalari on tosin  tiputtanut muutaman valkoisen maalitäplän kaapin kylkeen, mutta meitä se ei ole vielä niin paljon haitannut, että olisimme ryhtyneet maalinpoistohommiin.

Vaikka olen puhunut tavaroiden ja huonekalujen "pelastamisesta" vanhasta sukutalostamme, rehellisyyden nimissä on sanottava, että tämä Airisrannankin aarreaittana toiminut talovanhus sai muutama vuosi sitten ihanat uudet omistajat, jotka ovat kunnostaneet sen rakkaudella kodikseen. Siinä mielessä vanhoja tavaroita ja huonekaluja ei todellakaan olisi tarvinnut pelastaa.  Mutta minusta on kuitenkin mukavaa, että Airisrantaan on voitu sijoittaa niin monia sukuun kuuluneita esineitä ja huonekaluja, palasia meidän sukumme historiasta.

Talvella herrainhuoneen tyhjälle seinälle löytyi vihdoin jotakin ripustettavaa. Koska suunniteltu kirjakaappi antaa edelleen odottaa itseään, kaivettiin varaston pahvilaatikoiden kätköistä vaarin armeija-aikainen kuva vartioimaan vanhoja, hänelle niin tuttuja huonekaluja. Onhan hän aikanaan istunut varmasti tuhansia kertoja vanhan kirjoituspöytänsä ääreen laskemaan päivän tiliä ja pitämään kirjaa liikkeensä tuloista ja menoista.

Onneksi vaari oli utelias ja innokas kokemaan elämässään kaikkea uutta. Siksi en usko, että hän pahemmin hätkähti katsellessaan ensimmäistä kertaa Airisrannan seinältä uuttaa ympäristöään.  Taisipa vain todeta tuttuun tyyliinsä: "Jo vain".

Lauantaina vietettiin myös venetsialaisia tai muinaistulien yötä, mutta airisrantalaisten elämässä huvilakauden päättäjäiset eivät suuremmin näkyneet.  Sen verran kuitenkin, että lyhty kynttilöineen nostettiin terassin pöydälle, grillattiin mehevät lohipalat, ja herkuteltiin siipan kanssa kahdestaan maistuva illallinen tyyntyvässä loppukesän hämärässä. Liekö viimeinen kerta tälle kesälle? Vain yhdellä mökillä saaressa oli asukkaita, ja saarten välistä näkyi muutama räiskähtävä ilotulite alkuillan hämärässä. Rauhallinen ja mukava päätösjuhla tälle kesälle.

Vaikka postauksesta tuli tällä kertaa melkoinen sillisalaatti, on suorastaan pakko liittää tähän loppuun vielä tämän aamuinen kuva venevajasta. Haikara oli nimittäin päättänyt katsella saalistaan hieman korkeammalta ja tepsutellut sitä varten laiturille asti.  Hauska ja mieleenpainuva näkymä, jota katselin keittiön ikkunasta aamutuimaan. Toinen haikara puolestaan laskeutui juuri kuvatessani tuttuun paalupaikkaansa rannalle.

Auringonpaisteisia alkusyksyn päiviä teille kaikille sinne ruudun taakse!

- Airisrannan Päivi-

Herrainhuoneen vanha kirjoituspöytä

Meillä on herrainhuoneessa vanha suvulta peritty kirjoituspöytä, joka on yksi minulle rakkaimmista huonekaluista Airisrannassa. Luulen, että kirjoituspöytä oli syynä myös siihen, että huonetta ylipäätään alettiin leikkisästi kutsua herrainhuoneeksi. Ei vaadi kovinkaan paljon mielikuvitusta, jotta  näkee silmissään tupakkatakkisen herrasmiehen kumartuneena kirjoituspöydän ääreen selailemassa tilan tilikirjoja. Nykyisin herrasmiehen tilalla tosin on kumartuneena mieheni vähemmän elegantissa kotiasussaan ja naputtelee tietokonettaan päivät pitkät. Mutta kirjoituspöytä on käytössä joka ainoa päivä, ja se on minusta hienoa.

Kirjoituspöydän on tehnyt vaarini setä Ananias Alfred (s. 1877) Rauman opettajaseminaarin lopputyönä 1900-luvun alussa. Hän valmistui kansakoulunopettajaksi luultavasti 1904, joten pöytäkin on siis ihan noilta vuosisadan alkuvuosilta. Eikö vain ennen vanhaan ollutkin komeita nimiä! Lapsena muistan tosin nimen kuullessani ajatelleeni ensimmäiseksi ananasta. :)

Miten sitten pöytä kulkeutui meille noinkin kaukaa suvusta? Ananias kuoli jo vuonna 1942 ja nähtävästi sen jälkeen kenelläkään hänen perheestään ei ollut riittävästi tilaa säilyttää isoa ja raskasta pöytää asunnoissaan. Vaarini kaupan konttorista sille kuitenkin löytyi väliaikainen säilytystila. Vuodet kuluivat eikä kukaan koskaan tullut hakemaan pöytää takaisin. Niinpä kirjoituspöytä toimi samassa konttorissa myös isäni työpöytänä. Kun sitten vanhempani muuttivat pienempään asuntoon, pöytä etsi jälleen uutta kotia. Onneksi meillä sattui olemaan kirjoituspöydän kokoinen tila vapaana edellisessä kodissamme, ja niin se sitten päätyi meille. Mutta vasta Airisrannassa se tuli myös päivittäiseen käyttöön.

Kun saimme kirjoituspöydän lähes viisitoista vuotta sitten, veimme sen entisöitäväksi ammattilaiselle, ja se kyllä kannatti. Muuten pöytä oli hyvässä kunnossa, mutta pöydän keskiosan täyttävä kirjoitusalusta oli kokenut kovia. Ennen teettämäämme entisöintiä kirjoitusalustan korvikkeena oli ollut monta kymmentä vuotta säästäväisen vaarini laittama harmaa muovinen lattiamaton kappale. Enpä tuota erikoista alustaa kyllä lapsena koskaan kyseenalaistanut. Nyt pöydän keskusta on päällystetty tummanvihreällä pehmeällä nahalla, joka on kyllä vähän liiankin mieluisa alusta varsinkin Sarabin kynsien kopristeluun. Pieniä viiltoja ja nyppyjä on vuosien varrella ikävä kyllä ilmestynyt pöydän pintaan kuin huomaamatta.

Pöydässä on seitsemän laatikkoa, joissa jokaisessa on lukko ja siihen kuuluva avain. Ne on kaikki numeroitu täsmällisesti kaivertamalla jokaiseen vetimeen roomalainen numero.

Tällä hetkellä työtuolina on yksi vanhemmiltani saadun ruokailuryhmän tuoleista. Toivottavasti jossakin vaiheessa törmäämme pöydän pariksi paremmin sopivaan työtuoliin, sillä nykyisen tuolin kangaspäällysteet eivät taida enää kovinkaan kauan kestää näin intensiivistä käyttöä.

Kuvat on otettu kesäkuun alkupuolella, jolloin syreenit kukkivat ihanasti ikkunan ulkopuolella ja tietenkin myös maljakossa. Koska herrainhuone on pohjoiseen päin, liika aurinko ei edes kesäisin haittaa työskentelyä ikkunan ääressä. Onhan välillä mukavampi tuijotella ikkunasta pihalle tietokoneen näytön sijaan. Yllä vielä muisto pihalla kukkineista valkoisista juhannusruusuista, joilla myös herrainhuonetta koristeltiin.

Mukavaa sunnuntaipäivää!

-Airisrannan Päivi-

Vanhan astiakaapin kätköissä

Veranta on lempipaikkani Airisrannassa, ja usein pöydän päässä istuessani ruuan tai kahvin jälkeen jään ajatuksissani tuijottamaan joko merelle tai sitten katselen vastakkaisella seinustalla olevaa vanhaa, rakasta astiakaappia. En tiedä, mikä tuossa aikaa nähneessä kaapissa kiehtoo, mutta jotenkin siinä silmä mielellään lepää.

Jälleen kerran unohduin katselemaan kaappia ja samalla mieleeni tulivat pihakalliolla lipputangon ympärillä valtoimenaan kasvavat harmaahärkit. Nehän sopivat täydellisesti astiakaapin koristajaksi, joten siltä istumalta lähdin pihalle keräämään kukkakimppua. Noloa tunnustaa, mutta vasta tänä keväänä sain etsittyä nimen noille hennoille valkoisille kallion kaunokaisille. Pikkutytöstä asti olen rakastanut kukkien poimimista pelloilta ja pientareilta, ja kesällä meillä koristavatkin kukka-asetelmat pöytiä ja hyllyn reunoja oikeastaan koko ajan.

Siskolta lahjaksi saatu sinkkikannu hentoine kukkineen on kuin tehty talonpoikaisen kaapin päälle. Ylähyllyllä olevat pienet vihreät lasit löysin muutama vuosi sitten Tallinnasta. Sitä en tiedä, minkä juomien tarjoiluun ne on varsinaisesti suunniteltu, mutta meillä niitä on käytetty liköörilaseina. Minua kiehtoo lasien epäsymmetrisyys ja tietynlainen rosoisuus, ja siksi ne sopivat mielestäni hyvin Airisrannan vähemmän steriiliin tunnelmaan.

Harmaahärkki on kaunis paitsi sinkkikannussa myös kalliolla. Sitä vain en ymmärrä, kuinka saisin kitkettyä ärsyttävät heinät pois kallion rinteellä kasvavien kukkien joukosta. Keväällä sain nyljettyä kallion kuta kuinkin siistiksi heinien vallasta, mutta siellä ne  taas rehottavat härkkien joukossa entistä ehompina. Jos joku osaa neuvoa hyvän ja helpon kitkemistekniikan, otan vinkit ilolla vastaan.

Astiakaapin keskiosassa on ulospäin avautuva luukku. Se kätkee sisälleen pienen kolmiosaisen laatikoston, jonka molemmin puolin on avointa säilytystilaa suuremmille esineille esimerkiksi kannuille tai vaikkapa maljakoille. Laatikosto toimii minulla hopealusikoiden ja juhlavampien aterimien säilyspaikkana.

Tällä hetkellä säilytän luukkukaapissa mummulta perittyjä suloisia ruusukuppeja. Ne ovat oikeita ruustinnan kahvikekkereiden unelmakuppeja, mutta sopivat minusta oikein hyvin Airisrantaan. Niin se maku näköjään muuttuu vuosien varrella - pelkistetystä krumeluuriin.

Kahdentoista kupin kahvikalustoon kuuluu myös siro kermakko ja sokerikko sekä tarjoilulautanen. Astiat ovat todella ohutta posliinia, joten kovin ronskisti niitä ei pidä mennä tiskaamaan. Vaikka kahvikalusto onkin varovasti käsiteltävä, vain yksi ainoa kakkulautanen on mennyt vuosien varrella rikki. Kyllä näistä kupeista  kelpaa kesäsunnuntaina päiväkahvit auringonvarjon alla siemailla.

Mukavaa loppuviikkoa sitä oikeaa kesää odotellessa!

-Airisrannan Päivi-

Kuistin kesä

Tähän vuodenaikaan meillä paistaa kuistiin kesäillan pehmeä aurinko ja lämmittää sen suloisen lämpimäksi. Jotenkin auringon lämpö saa puiset pinnat jopa tuoksumaan erilaiselta kuin normaalisti. Tällä kertaa inspiroiduin kuitenkin omenan- ja syreeninkukkien huumaavasta tuoksusta, joka on täyttänyt kuistin jo sunnuntai-iltapäivästä lähtien. Kun omenapuut ovat kuin kermavaahtoa ja syreenit hohtavat violettina ja valkoisena, en voi olla poimimatta sitä ihanuutta myös sisälle. Ja se tuoksu... aah.

Kuisti taitaa olla Airisrannassa se huone, jossa vuodenaikojen vaihtelu näkyy parhaiten. Syksyllä siellä koristivat värikkäät lehdet ja ruusunmarjat, talvella ja jouluna kynttilät ja havut, keväällä narsissit ja talvehtivat pelargoniat sekä muut kukat. Ja nyt on sitten käsillä se aika vuodesta, jolloin erilaisia kukkijoita riittää jokaiselle viikolle omansa.

Vasta kesällä, kun ilmat lämpenevät avaamme kuistin pariovet. Muulloin ovet pidetään kiinni, sillä kuisti toimii erinomaisena lämpöeristeenä kylmillä ilmoilla. Viime talvenakaan siellä ei ollut lämpö päällä käytännössä lainkaan, mutta siitä huolimatta lämpötila pysyi alimmillaankin yhdentoista asteen yläpuolella.

Tässä kohtaa täytyy kehaista, että viime vuoden sähkön kulutuksemme oli 13 242 kilovattituntia. Se on minusta aika hyvä saavutus, kun asumme sata vuotta vanhassa talossa, jossa neliöitä on yli 230. Vieraat saattavat ehkä palella, mutta itse olemme tottuneet talvisin 18-19 asteen lämpötiloihin. Silloin on vain ihanaa sytyttää tuli takkaan ja nauttia sen levittämästä pehmeästä hohteesta villasukat jalassa.

Mutta talvesta puhuminen sikseen, kohtahan on juhannus. Sen sijaan esittelen teille toisen vanhan pienen tuolin, joka on saanut uuden kodin Airisrannasta. Hilima-Sofian niin ikään pikkuriikkinen tuolihan olikin mukana kuvissa jo aikaisemmin keväällä. Tämä kuistissa majaileva vihreä kaunotar jäi jostain syystä täysin huomiotta syksyllä, jolloin ensimmäisen kerran otin kuvia kuististamme. Nyt se siis ansaitsee tulla esitellyksi lempeässä iltauringon valossa.

Tuoli on mieheni suvun perintöä, ja kun hänen kotitilansa jäämistöä jaettiin, löysimme piha-aitasta itsellemme muistoksi tämän ihanuuden. Emme tiedä, kuinka vanha tuoli mahtaa olla, mutta luultavasti jostain 1850-luvun vaiheilta. Löysimme nimittäin aitasta myös puisen astian, jonka pohjaan oli kaiverrettu vuosiluku 1849. Tuolissa on käytetty puunauloja, kuten tarkkasilmäisimmät saattavat kuvasta havaita. Ne törröttävät istuinosan reunassa.

Voisinpa lähettää täällä leijuvan hurmaavan tuoksun myös sinne ruudun toiselle puolelle. Vaikka melkeinhän tuo kuvakin jo tuoksuu. :)

Lämpöä ja aurinkoa viikkoonne!

-Airisrannan Päivi-

Pistokkaita ja entisajan elämää

Nyt Airisrannassakin on ryhdistäydytty kukka-asioissa. Joka vuosi joulun jälkeen alan haaveilla, kuinka heti maaliskuun alussa isken sormeni multaan ja istutan kymmeniä pieniä pelargonian pistokkaita varastosta kannettuihin saviruukkuihin. Haaveissani sen teenkin todella mallikkaasti, ja sieluni silmin näen pienet purkit siistissä rivissä ikkunalla odottamassa ensimmäisiä keväisiä auringonsäteitä.

Todellisuus tahtoo kuitenkin olla jotain muuta, ja maaliskuu lähenee ennemminkin loppuaan ennen kuin pääsen viherpeukalofiilikseen. Kummallisen ristiriitaista, sillä rakastan kukkia ja niiden hoivaamista; istutuspuuhat vain eivät oikein innosta sisätiloissa. Nyt pistokkaat ovat joka tapauksessa vihdoin järjestyksessä talon aurinkoisimmalla paikalla ja toivottavasti ponnistavat siitä myös reippaaseen kasvuun.

Siinähän tuo väliaikaiseksi tarkoitettu vanha pöytä jököttää edelleen verannalla, eikä meillä taida olla aikomustakaan siirtää sitä lähiaikoina mihinkään muualle. Tarpeellinen se on ainakin nyt, kun pieniä kukkapurkkeja täytyy sijoittaa vähän joka puolelle taloa. Keittiön ikkunallekin mahtuu toki muutama, mutta sen sijaan talon pohjoispuolella sijaitseva viileänä pidetty kuisti tuntuu vielä melko kylmältä kasvatuspaikalta.

Kuistissa talvehtineet pelargoniat ovat kolme vuotta sitten hankittujen emokukkien hengissä pysyneitä jälkeläisiä. Kesän aikana pelargoniat kasvoivat niin valtaviksi, että syksyllä jouduin jakamaan niitä kovalla kädellä voidakseni ottaa edes osan sisälle. Yläkerran makuuhuone koitui kolmen pelargonian kohtaloksi, mutta verenpisarat ovat kuitenkin sinnitelleet hengissä yläaulassa.

Tämäkin hieman karkeatekoinen vanha tuoli on sukuni peruja. Ennen vanhaan taloissa asui oman perheen lisäksi myös yksinäisiä vanhoja tätejä ja setiä, jotka osallistuivat talon askareisiin esimerkiksi kaitsemalla lapsia. Kuvassa oleva tuoli on kuulunut juuri tällaiselle vanhapiikatädille, "Hilima-Sofialle", joka isäni kertoman mukaan istui aina oven pielessä omalla pienellä tuolillaan.

"Hilima-Sofia" tai siis virallisesti Hilma-Sofia oli isäni isotäti ja piti kuulemma tarkkaa huolta siitä, ettei pikkupoika päässyt vahingossakaan penkomaan vielä silloin kotonaan asuneen nuoren Saara-tätinsä mielenkiintoisia laatikoita ja säilytysarkkuja.

Hilima-Sofialla oli myös oma käsityksensä ruuan parantavasta vaikutuksesta keuhokuumeesta toipumiseen. Kun isälleni eivät tahtoneet rankan taudin jäljiltä silakkaperunat vielä maistua, Hilima-Sofia ei hevin antanut periksi, vaan kannusti poikaa sanomalla: "Öysää, poika, öysää! Liekö siitä syystä silakkaperunat eivät ole myöhemminkään päässeet isäni lempiruokalistalle.

Tälläkin kertaa mannekiinin piti päästä mukaan kuvaussessioon. Tuoli on istumista varten, ajattelee Nala, ja emäntä kiikuttaa häiritsevän pelargonian kiltisti parempaan turvaan.

Mukavaa sunnuntaita!

-Airisrannan Päivi-

Senkin tarina

Minulla on nähtävästi ollut aukko sivistyksessä, sillä senkki ei kuulunut lainkaan sanavarastooni ennen Airisrantaan muuttoa. Meillä oli suvun piirissä puhuttu vain lipastosta tai piirongista, kun tarkoitettiin vanhanmallista jaloilla seisovaa säilytyskaappia. Aina sanottiin, että siellä se on piirongin laatikossa, kun jotakin tavaraa haeskeltiin. Mutta oppia ikä kaikki.

Lipaston tai senkin hankinta alkoi pyöriä mielessä, kun olohuoneeseen tarvittiin jonkinlainen kaappi tai taso television alle. Vaikka tarkoituksena olikin tuoda edellisen kodin kalusteet Airisrantaan, Muuramen valkoiset kaapistomodulit eivät vain jostakin syystä tuntuneet istuvan kakluunin viereen. Niinpä ne saivat jäädä varastoon odottamaan sopivampaa sijoituspaikkaa. Suurimpana syynä oli kuitenkin se, että ne olisi pitänyt pultata seinään kiinni, ja sitä emme sentään hirvenneet heti mennä tekemään. Siispä pari vuotta kului väliaikaisratkaisuilla, kun haeskelimme sopivaa kaapistoa kirpputoreilta ja vanhaintavarain liikkeistä. Senkkiä ei kuitenkaan löytynyt ainakaan sillä hinnalla, jonka olisimme olleet valmiit maksamaan.

Viime keväänä ongelma ratkesi kuitenkin ihan itsestään. Siskoni oli päättänyt tehdä uudelleenjärjestelyjä kodissaan ja häneltä jäi ylimääräiseksi ruokailuhuoneen iso senkki. Meiltä ei tarvinnut kahta kertaa kysyä, halusimmeko ottaa sen. Kokonsa puolesta se oli kuin tehty televisioseinälle: korkeus ja pituus osuivat ihan nappiin. Siskoni oli puolestaan saanut sen vuosia sitten ystävältään, jolla ei ollut sille käyttöä. Kyseessä on siis todellinen kierrätyssenkki.

Ihan priimakunnossa senkki ei tietenkään ollut. Kannessa on halkeama, ja jossakin vaiheessa laatikoiden ja kaapinovien vetimiä oli poistettu ja korvattu pienillä avaimenrei'illä. Jäljistä näkee, että kaikki vetimet ovat alunpitäen olleet samanlaiset. Sen verran senkkiin on päätetty investoida, että yritämme löytää siihen sopivat vetimet. Alkuperäisen mallisia tuskin löytyy, mutta samaa kokoluokkaa niiden pitäisi olla, jotta osittain melko rumat jäljet peittyvät kunnolla. Muuten kaappia ei aiota tässä vaiheessa sen kummemmin kunnostaa.

Television paikka oli se, mistä eniten keskusteltiin, kun huoneita suunniteltiin ja erilaisia ratkaisuja ja vaihtoehtoja punnittiin. Niin tarpeettomalta kuin laite välillä tuntuukin, on se kuitenkin osa modernia elämää, ja jokin paikka sillekin oli löydyttävä. Itse en olisi välttämättä halunnut televisiota pilaamaan vanhan huoneen tunnelmaa, mutta siinä asiassa oli pakko antaa miehelle periksi. Mikään muu huone ei kuulemma tullut kuuloonkaan, piste. Sitten vielä vanha televisio hajosi juuri muuton alla, ja tilalle tuli entistä suurempi malli.

Tarkkasilmäisimmät ovat varmaan jo huomanneet, että televisiosta ei lähde minkäänlaisia johtoja lattiaa kohti. Siitä täytyy kyllä antaa kiitokset miehelleni. Hänen ideansa oli tehdä television taakse seinään luukku, josta johdot vedettiin seinän läpi kellarin portaikon puolelle. Vanhan talon haittoihin tai etuihin kuuluvat kaikki kummallisuudet rakentamisessa, ja niinpä portaidenkin viereen oli pakko tehdä taso jostakin rakennusteknisestä syystä. Tässä tapauksessa tasosta oli arvaamatonta hyötyä, sillä sen päälle olikin sitten helppo tehdä kotelo digiboxia ja johtoja varten. Kotelo sulautuu täysin porraskäytävään, joten mitään esteettistä haittaa siitä ei ole.

Televisio asennettiin - alunperin vahingossa - sen verran korkealle, että nyt senkin päällä on mahdollista pitää esimerkiksi kynttilänjalkoja ja vaikkapa pieniä kukkia. Tätä naputellessani huomasinkin, että kuvan kello, pienet mokkakupit ja puoliksi näkyvä maljakko ovat sattumalta kaikki häälahjojamme. Taustalla oleva vanha valokuva on vaarini rippikuva vuodelta 1919. Se odottaa vielä sopivaa ripustuspaikkaa herrainhuoneen seinältä.

Mukavaa viikonloppua!

-Airisrannan Päivi-

Loppiaistunnelmia

Useimmat ovat varmasti siivonneet joulun jo pois kodeistaan, mutta Airisrannassa se tehdään vasta loppiaisen jälkeen. Senpä takia ajattelin laittaa tähän postaukseen vielä joulunajan tunnelmia; ehkäpä ne lämmittävät vähän näitä tammikuun koleita pakkaspäiviä.

Minulla onkin aina hieman ristiriitainen tunne joulun jälkeen: toisaalta haluaisi äkkiä siivota kaiken jouluun liittyvän pois, mutta toisaalta tuntuu kuin kaikki kodin lämpö ja pehmeys häviäisi kynttelikköjen ja ikkunatähtien mukana taivaan tuuliin. Onneksi se tunne kestää kuitenkin vain hetken ja pian huomaa jo miettivänsä tulevan kesän puuhia.

Jouluista tunnelmaa makuuhuoneestamme, joka oli ennen peruskorjausta osa suurta tupakeittiötä. Lähes kaikissa Airisrannan ikkunoissa on ikkunapenkit, joihin on mukava laittaa joulun aikana kyntteliköt ja kevättalvella pelargonian pistokkaita kasvamaan. Vain merenpuolen uusitussa seinässä veranta mukaan lukien niitä ei ole.

Rauhallinen iltapäivän hetki oli pakko saada vangittua kuvaksi jouluaattona. Ei tuulenvirettäkään ja hiljaisuus on rikkumaton. Vain lintujen siipien pyrähtely kuuluu aika ajoin niiden saapuessa ja lähtiessä ruokintapaikalta.

Kallion haaveilupenkki odottaa kevättä ja istujia. Jos jo huhtikuun lopussa on lämpimiä viikonlopun aamuja, kääriydymme viltteihin ja hiippailemme kalliolle kahvimukin kanssa seuraamaan rauhassa lintujen touhuja.

Tässä se nyt on -  jo syksyllä haaveksimani sininen hetki. Kun tämän näkymän saa kokea edes kerran talven aikana, olen tyytyväinen.

-Airisrannan Päivi-

Talo pukeutuu jouluun

Vanhan talon 'mukavuuksiin' kuuluu iso kuisti, mikä ei välttämättä ole itsestäänselvyys nykyaikaisissa taloissa. Sehän on periaatteessa turhaa tilaa. Meillä kuisti pidetään kuitenkin talvisaikaan kylmänä, koska haluan talvettaa rakkaat pelargoniani ja muutamat muutkin kesäkukkani siellä. Olen vieläkin kiitollinen saaressa asuvalle kesänaapurilleni, joka vinkkasi kuistin hyötykäytöstä. Niin hyvin kukat ovat kuistissa viihtyneet, että olen ollut parina kuluneena kesänä omavarainen kesäkukkien suhteen.

Nyt kuisti on kuitenkin puettu vähän jouluisempaan asuun, ja osa kukista on kannettu väliaikaisesti yläkertaan. Heti ensimmäisenä jouluna paikkansa Airisrannassa löytäneet kyntteliköt ja muut koristeet näyttävät hakeutuvan samoille paikoille vuosi toisensa jälkeen. Tämä kynttelikkö joutui tosin odottamaan varastossa pari vuotta ennen kuin sille löytyi paikka vasta myöhemmin taloon tulleen komuutin päältä.

Uskomattoman kestäviä nuo 'tusinajoulukyntteliköt' - kuvassa olevakin alkaa olla kohta viisitoistavuotias. Vanhin toimiva kynttelikkö on hankittu ensimmäiseen yhteiseen kotiimme kohta kolmekymmentävuotta sitten. Huh, miten aika rientää! Sekin olisi muuten ihan käyttökelpoinen, mutta mukavuudenhalu on voittanut - töpseliä ei jaksa nykäistä joka ilta irti seinästä. Vanhoissa kyntteliköissä ei nimittäin ollut katkaisijaa.

Viime jouluna keksimme ensimmäisen kerran laittaa joulutähden roikkumaan valaisimen paikalle eteiseen. Jostain syystä minkäänlaista lamppua ei ole vielä tullut hankittua eteisaulan kattoon, vaikka siinä on peräti kolme valaisinpaikkaa. Tähti on joulun aikana hauska koriste ihan pimeänäkin. Valo sytytetään, jos muistetaan.

Vanha astiakaappi on myös saanut joulupuvun ylleen.

Joulu lähestyy kovaa vauhtia, mutta lumesta ei ole tietoakaan; vettä vain sataa jatkuvalla syötöllä. Ainoastaan kynttilät ikkunalla paljastavat, mitä vuodenaikaa eletään.  Kummallista, miten joulu ei tunnu oikealta ellei lunta ole maassa.

-Airisrannan Päivi-

Vanha pöytä

Meillä on ollut navetassa parin vuoden ajan varastoituna vanha pöytä, joka sekin on peräisin myyntiin menneestä sukutalosta. Kun näin pöydän ensimmäisen kerran isoisovanhempieni vintillä, se hurmasi minut heti. En tiedä, missä käytössä se on aikanaan ollut, mutta se on joka tapauksessa korkeampi kuin normaali ruokapöytä. Malliltaan se on neliönmuotoinen. Pari viikkoa sitten kannoimme pöydän navetasta yläkertaan pojan vähitellen tyhjentyneeseen huoneeseen ja tarkoituksena olisi jossakin vaiheessa kunnostaa sitä ainakin maalaamalla.

Viikonloppuna siirsimme pöydän  kuitenkin verannalle, koska tarvitsemme sinne piahkoin lisäpöydän juhlia varten ja testasimme, kuinka se sinne mahtuu. Hyvin mahtui ja minusta se oli niin mukavan näköinen ikkunan alla, että siihen se saa jäädäkin odottamaan tulevaa käyttöään. Pöydän lopullinen sijoituspaikka on vielä mietinnässä.

Kansi on melko laikukas ja kulunut, mutta minusta pöydän vanha väri on jotenkin tosi viehättävä. Se on kai hieman vihertävään vivahtava kermanvalkea, paremmin en ainakaan osaa sitä kuvailla. Väri ei oikein kuvissa tule edukseen, mutta kukkapurkin värit ovat aika lähellä pöydän väritystä. Parin viikon päästä, kun pöytä on käytössä, siihen tulee liina, joten pienet laikut ja värjäytymät eivät haittaa. Nyt sitten vain pöytäliinan metsästykseen!

Tällä kertaa kuvausrauhasta ei oikein voinut puhua. Syyllisen näköinen ilme kertoo, että neiti kyllä tietää paikan ja hetken olevan väärin valitut.

Viikonloppuna oli niin kaunista, että en malttanut olla vielä laittamatta mukaan tätä talon päädystä lauantaiaamuna otettua kuvaa. Piha oli kuin satumaa.

-Airisrannan Päivi-