Talvella pengoin jossakin vaiheessa varaston hyllyjä, ja siellä oli myös tuo komuutin päällä oleva emalivati. Se löytyi aikoinaan sukutalon vinttiä tyhjennettäessä, ja nätti kun oli, koppasin mukaani. Värit ovat suloiset, ja suuremmilta kolhuiltakin se on välttynyt. Komuutin päällä se on kuin kotonaan; vielä kun löytäisi sille jostakin kannun kaveriksi.
Iltapäivän aurinko näin loppukesällä talon eri huoneissa on kiehtova. Valon ja varjojen leikissä on jotain äärimmäisen rauhoittavaa ja lempeää; tulee sellainen mummolafiilis. Ja ainakin kuistissa ilta-aurinko houkuttelee seinien ja lattian puisista pinnoista kotoisan tuoksun esiin. Tuo mummolatunnelma taisi korostua entisestään, kun olin koko lauantaipäivän puuhastellut yksikseni kotona; silloin on jotenkin enemmän aikaa keskittyä epäolennaisuuksiin. :)
No, joka tapauksessa innostuin kuvaamaan herrainhuoneen vanhaa koulukaappia, josta olen niii-in ylpeä ja onnellinen. Sekin "pelastettiin" myyntiin menneestä sukutalosta. Talossa pidettiin yhteen aikaan väliaikaisesti koulua, ja kun koululle järjestyivät uudet tilat, kaappi jäi osaksi tuvan kalustusta. Kaappi on niin korkea ja raskas, että ilman Airisrannan kolmimetrisiä huoneita ei olisi tullut mieleenkään ottaa sitä itsellemme. Nyt se saa kuitenkin olla kunniapaikalla talossamme.
Kaappi on nykyisin työkäytössä, ja valkoinen joskin hieman kulunut ovilasi peittää armollisesti epäjärjestyksen ja tavarapaljouden taakseen, ainakin osittain. Avain tästäkin kaapista on hävinnyt aikoja sitten, mutta muuten kaappi on alkuperäisessä kunnossa. Joskus joku innokas kattomaalari on tosin tiputtanut muutaman valkoisen maalitäplän kaapin kylkeen, mutta meitä se ei ole vielä niin paljon haitannut, että olisimme ryhtyneet maalinpoistohommiin.
Vaikka olen puhunut tavaroiden ja huonekalujen "pelastamisesta" vanhasta sukutalostamme, rehellisyyden nimissä on sanottava, että tämä Airisrannankin aarreaittana toiminut talovanhus sai muutama vuosi sitten ihanat uudet omistajat, jotka ovat kunnostaneet sen rakkaudella kodikseen. Siinä mielessä vanhoja tavaroita ja huonekaluja ei todellakaan olisi tarvinnut pelastaa. Mutta minusta on kuitenkin mukavaa, että Airisrantaan on voitu sijoittaa niin monia sukuun kuuluneita esineitä ja huonekaluja, palasia meidän sukumme historiasta.
Talvella herrainhuoneen tyhjälle seinälle löytyi vihdoin jotakin ripustettavaa. Koska suunniteltu kirjakaappi antaa edelleen odottaa itseään, kaivettiin varaston pahvilaatikoiden kätköistä vaarin armeija-aikainen kuva vartioimaan vanhoja, hänelle niin tuttuja huonekaluja. Onhan hän aikanaan istunut varmasti tuhansia kertoja vanhan kirjoituspöytänsä ääreen laskemaan päivän tiliä ja pitämään kirjaa liikkeensä tuloista ja menoista.
Onneksi vaari oli utelias ja innokas kokemaan elämässään kaikkea uutta. Siksi en usko, että hän pahemmin hätkähti katsellessaan ensimmäistä kertaa Airisrannan seinältä uuttaa ympäristöään. Taisipa vain todeta tuttuun tyyliinsä: "Jo vain".
Lauantaina vietettiin myös venetsialaisia tai muinaistulien yötä, mutta airisrantalaisten elämässä huvilakauden päättäjäiset eivät suuremmin näkyneet. Sen verran kuitenkin, että lyhty kynttilöineen nostettiin terassin pöydälle, grillattiin mehevät lohipalat, ja herkuteltiin siipan kanssa kahdestaan maistuva illallinen tyyntyvässä loppukesän hämärässä. Liekö viimeinen kerta tälle kesälle? Vain yhdellä mökillä saaressa oli asukkaita, ja saarten välistä näkyi muutama räiskähtävä ilotulite alkuillan hämärässä. Rauhallinen ja mukava päätösjuhla tälle kesälle.
Vaikka postauksesta tuli tällä kertaa melkoinen sillisalaatti, on suorastaan pakko liittää tähän loppuun vielä tämän aamuinen kuva venevajasta. Haikara oli nimittäin päättänyt katsella saalistaan hieman korkeammalta ja tepsutellut sitä varten laiturille asti. Hauska ja mieleenpainuva näkymä, jota katselin keittiön ikkunasta aamutuimaan. Toinen haikara puolestaan laskeutui juuri kuvatessani tuttuun paalupaikkaansa rannalle.
Auringonpaisteisia alkusyksyn päiviä teille kaikille sinne ruudun taakse!
- Airisrannan Päivi-
