Saariston iltoja, aamuja ja vähän päivääkin

Syyskuu on tuonut mukanaan aikaisin pimenevät illat ja pitkään jatkuvan aamuhämäryyden myös tänne saaristoon. Iltojen pimeys on pimeyttä sanan varsinaisessa merkityksessä: vain valaistua kerrostaloa muistuttavat matkustajalaivat antavat hetkeksi valoa pikimustalle merelle. Tosin viikonloppuisin hämärtyvässä illassa seikkailee vielä jonkin verran huvi- ja purjeveneitä, joiden kulkuvalot pilkottavat silloin tällöin mukavasti saarten välistä. Muuten Airisrannan ikkunoiden takana pimeys on vastassa kuin musta seinä.

Joskus kummitukset meinaavat hiipiä mieleen, kun iltamyöhään huutelen kissoja ovenraosta sisälle. Tuntuu oudolta tuijottaa pimeyteen, kun mitään ei näy, ja silloin mielikuvitus alkaa laukata turhan kiivaasti. Vallankin, kun hiljaisuus oven ulkopuolella on täydellinen. Tuota käsittämättömän hiljaista maailmaa jaksan ihmetellä yhä vain, vaikka olemme täällä jo muutaman vuoden asustelleet. Omanlaistaan luksusta sekin.

Myös aamujen hämärtyminen jo elokuun puolen välin jälkeen yllättää minut joka vuosi. Tuntuu, että se tapahtuu aivan liian aikaisin. Toisaalta hämäränhyssyisinä syysaamuina saattaa bongata yllätysvieraita pihapiiristä. Viime viikolla valkohäntäpeuraemo oli tuonut vasansa rannalle juomaan, ja emo piti samalla tarkasti vahtia, ettei kukaan pääse yllättämään. Meille peuroista ei ole minkäänlaista haittaa, kun ei ole kasvimaita eikä muitakaan viljelyksiä tuhottavaksi.Ymmärrän, että kaikki eivät niitä pihoilleen toivo.

Välillä olen törmännyt tähän samaan parivaljakkoon keskellä päivääkin, viimeksi, kun vein talon päätyyn pyykkejä kuivumaan. Kellarisyvennyksestä noustessani katselin ajatuksissani rantasaunalle päin ja kääntäessäni silmäni taas kulkusuuntaa kohti olin saada sydänkohtauksen, kun kaksi jättimäistä hahmoa - jättiläisiltä ne tosiaan näyttivät - tuijotti pyykkitelineen luota suoraan minuun. Kiljahdin säikähdyksestä, ja siitäkös peurat saivat jalat alleen. Sekunnin ajan ehdittiin kuitenkin tuijottaa intensiivisesti toisiamme ennen kuin keskeytetty sieniateria sai jäädä niille sijoilleen. Jo aikaisemmin kesällä pääsimme yllättämään toisemme talon nurkan takaa. Kyllä sellaisessa tilanteessa sydän aina yhden ylimääräisen muljahduksen tekee. :)

Viikonloppuna kaadettiin vihdoin ja viimein saunan nurkalta, rannan tuntumasta, pystyyn lahonnut leppä. Pari vuotta sitten myrsky katkaisi sen latvaosastaan poikki, ja siihen se sitten unohtui. Takkapuiksikaan lahosta rungosta ei enää ollut, joten lauantai-illan viihdykkeeksi tehtiin kokko rantakivikkoon, jossa rungonpätkät poltettiin taivaan tuuliin.

Merenpuoleisella pihamaalla toinenkin laho runko odottaa kaatoa, mutta hankala paikka pihan poikki  ristiin rastiin menevien sähköjohtojen vieressä on siirtänyt urakkaa kerta toisensa jälkeen. Niinpä siinä kävi nytkin, ja lahopuu töröttää edelleen keskellä pihaa.

Isolla pihalla riittää kuitenkin karsittavaa, ja pienempiä puita kaadettiin vielä sunnuntaina lisää.
Ainakin sää suosi puunkaatohommia, sillä lämmintä oli lähes 18 astetta. Vielä kerran tänä syksynä saimme juoda kahvit terassilla ja nauttia kesäisen kauniista ja leppoisasta ilmasta.

Värit alkavat vähitellen vaihtua pihan puissa ihanan herkullisiksi. Tänään vaahteran väritys oli jo eilistä asteen koreampi. Tätä väriloistoa odotan joka syksy innolla.

-Airisrannan Päivi-

Lauantain sateet, sunnuntain sienet

Melkein koko lauantai-iltapäivän satoi, ja ensimmäisen kerran tuntui siltä, että syksy tosiaan on tulossa. Harmaa sateinen ilma tuntuu aina vähän kolealta, ja varsinkin silloin, kun istuu suurimman osan päivästä työpöydän ääressä. Jossain vaiheessa sateen ropistessa mies sai tarpeekseen vilunväristyksistä ja kipaisi hakemassa liiteristä sangollisen klapeja keittiön puuhellaa varten. Ah, miten tyytyväisiä taas kerran olimme, että pikku hella on tullut hankittua. Se on kuin tehty juuri tällaisia päiviä varten. Pieni mutta tehokas, ja antaa ihanasti lämpöä ja tunnelmaa keittiön lisäksi muuallekin taloon.

Onneksi liiteri pullistelee keväällä saaduista polttopuista, joten siinä mielessä meillä ei ole hätäpäivää. Ihan vielä ei kuitenkaan ollut tarvetta laittaa tulta kakluuneihin, vaan pienen puuhellan lämpö riitti hyvin. Kakluunien vuoro on sitten, kun kylmät tuulet puhaltavat mereltä, ja räntää roiskuttaa oikein kunnolla. Niin, ja nuohoojakin pitäisi muistaa pyytää käymään ennen varsinaisen kakluunikauden alkua.

Eipä ole paljon tullut poltettua kynttilöitä kesän aikana, mutta nyt oli sopiva hetki tehdä sekin. On se kumma, miten ihminen kaipaa tulen loimotusta, kun ulkona on harmaata ja kosteaa.      

Tänään sen sijaan aamu valkeni poutaisena, ja päätimme tyttären kanssa lähteä heti aamupalan jälkeen tutkimaan lähimetsän sienitarjontaa. Olen huono sienestäjä, enkä tunne kunnolla kuin kantarellin ja suppilovahveron, mutta siitä huolimatta metsässä on aina mukava liikuskella ja ainakin yrittää tunnistaa syötäviä sieniä. Ja eilisen sateen jäljiltä oli sentään toivoa, että sammaleen seasta jotakin saattaisi jopa löytyä.

Kävin edellisen kerran metsälenkillä pari viikkoa sitten, ja tällä välin suurin osa mustikan lehdistä oli jo varissut maahan. Mutta aivan uskomaton määrä marjoja varsissa oli vieläkin jäljellä - kiinteitä ja hyvänmakuisia. Tuli melkein tarve lähteä hakemaan poimuri ja ämpäri, sillä niin paljon komeita mustikoita oli joka puolella.

Ja löytyihän niitä sieniäkin. Päätin, että epävarmuustekijöistä huolimatta kerään koriin kaikki sellaiset, jotka näyttävät vähiten epäilyttäviltä, ja googlettelen sitten kotona rauhassa, mitä tuli mukaan otettua. Sen verran olen siskon kanssa sienireissulla oppinut, että välttämättä kaikki punaiset eivät ole myrkkysieniä. :)

 Pieni tihkusade yllätti meidät metsässä varsin pian, joten siellä en viitsinyt sieniä alkaa puhdistaa. Tärkeintä oli vain kerätä mukaan niin paljon kuin suinkin ehdittiin ennen kuin kastuttaisiin läpimäriksi.

Kotona kippasin koko saaliin verannan ruokapöydälle ja aloin selvitellä, mikä mikin mahtoi olla. Ja tässä lista: karvarouskuja, haaparouskuja, isohaperoita tai viinihaperoita, tai molempia; kangashaperoita, pari kangastattia (ehkä), ja iso ja pieni männynherkkutatti. Iso painoi ainakin puoli kiloa.

Nyt pyydänkin teiltä, arvon lukijani, opastusta ontuvissa tiedoissani eli osuikohan yksikään mahdollisesti oikeaan.

Tämä majesteetillisen kokoinen yksilö lienee kuitenkin männynherkkutatti. Ohjeiden mukaan maistoinkin sitä, ihan tuosta noin vaan, eikä se ainakaan sappitatti ollut. Lisäksi voin kertoa, että hengissä ollaan, vaikka koko korillisesta muhennos jo pyöräytettiinkin. Oli hyvää ja täyttävää. :)

Tyttären saaliina oli lisäksi tasan yksi keltavahvero, loput kaksikymmentä valevahveroita, sekä kolme aikaista suppilovahveroa. Rouskut ymmärsin sentään keittää erikseen. Niistä tuli pienen pieni purkillinen suolasieniä. Se täytyy kuitenkin tunnustaa, että hoksasin huuhdella ne kylmällä vedellä vasta parin tunnin päästä keittämisestä, kun rupesin lukemaan tarkempia suolaamisohjeita. Mitenkähän mahtaa Airisrannan porukan käydä, kun suolasieniä maistellaan?!

Tällaisia puuhia tällä kertaa.

Mukavaa alkavaa syysviikkoa kaikille!

-Airisrannan Päivi- 

Kyllä maalla on mukavaa

Aamulenkille lähtö tyssäsi tänään kuistille,  kun huomasin, että pihaan oli saapunut vieraita. Ihan mukavia yllätysvieraita noin aamutuimaan. Kolme uteliasta kaurista oli tullut popsimaan vihertäviä heinänalkuja pikkuiselle niitynpläntillemme. Taisi olla emo ja kaksi vasaa, ainakin koosta päätellen. Siinä tiiraillessamme ikkunan läpi ne päättivät tutkia myös piha-aluetta vähän tarkemmin. Ajattelin jo, että kukkapenkistä esiin puskevat liljat ovat kohta entisiä, mutta siinä samassa eläimet säikähtivät jotakin ja kipittivät navetan edustalle ja sieltä pellolle.

Voi miten nautinkaan keväästä Airisrannassa! Maalaiselämästä luonnon keskellä. Kurjet huutavat pellolla, ja hanhet kaakattavat rannassa. Välillä hirvet seisoskelevat metsän reunassa. Niin, hanhet tosiaan. Niitä on välillä kyllä ihan yli oman tarpeen, nimittäin valkoposkihanhia. Ensiksi niitä tuli kaksi, sitten neljä ja nyt siellä tepastelee rantatietä pitkin jo viideskin. Mutta jos viimekesäinen invaasio toistuu, hanhia purjehtii rantaamme pikapuoliin melkoinen joukko-osasto eli kaksi-kolmekymmentä.

Vaikka eläinrakas olenkin, viime kesänä alkoi jo hieman ahdistaa, kun valkoposkiset ystävämme tepastelivat muina miehinä terassille. Syöksyminen lauman sekaan sai aina jonkinlaisen hajaannuksen aikaan ja velton vetäytymisen rantaveteen, mutta melkein sillä siunaamalla, kun käänsi selkänsä ja palasi takaisin, hanhet vaappuivat jo perässä pihalle.

Samoihin aikoihin luin sattumalta Iltasanomista jutun, jossa eräs nainen kertoi saaneensa hanhet pois pihaltaan pattereilla toimivan leikkikoiran avulla. Meillä sattui olemaan navetassa iänikuisen vanha pehmokoira, ja ajattelin kokeilla sitä paremman puutteessa hanhipaimeneksi. Ja uskokaa tai älkää, se toimi. Ensimmäisellä kerralla kävelin hanhilaumaan heilutellen koiraa kädessäni, ja koko lauma juoksi suoraa päätä mereen. Siinä sitten päivystin koiran kanssa rantakivellä niin kauan, kunnes hanhet hävisivät näkyvistä.

Mutta kukapa sitä jatkuvasti voi ryntäillä pehmokoiran kanssa pitkin pihamaata, joten laitoin koiran vahdiksi rantaan. Ja hyvin se hoiti hommansa. Kun koira makasi nurmikolla, hanhet ottivat välittömästi uuden kurssin purjehdukselleen. Lopullisesti ne eivät tietenkään lähteneet rannastamme, mutta vierailut vähenivät selvästi.

Tänään kaivoin Rekun varastosta, ja kävimme vielä erikseen ottamassa potretin rannalla. Samalla testasimme, onko vuoden takainen taito vielä tallella. Ja olihan se. Yksi kaakattaja kaarsi juuri rantaamme täydellä vauhdilla, mutta kurvasi motkottaen samantien takaisin taivaalle, kun huomasi koiran. Pehmokarkotin toimii! Onko kenelläkään muulla kokemuksia yhteiselosta hanhien kanssa? Ei minulla muuten niitä vastaan mitään ole, mutta pikkuisen vähempikin määrä pihamaalla riittäisi.

Lenkillekin sitten aamulla lopulta päästiin, ja keskiviikkoisen sadepäivän jälkeen maisema oli oikein räjähtänyt vehreyteensä. Tätä ihanan hentoa vihreyttä olen odottanut, ja nyt se on täällä.

Aurinkoisen lämmintä viikonloppua!

-Airisrannan Päivi-

Ilon aiheita

Lämpimän syksyn ansiosta Airisrannassa eletään vielä osittain kesäisissä tunnelmissa, sillä kesäkukat jaksavat edelleen hehkua. Enää niitä ei viitsi kovin suurella antaumuksella hoitaa, mutta ihmeesti ne silti kukoistavat. Tässä taas kuvia viikon varrelta kertyneistä pienistä ilon aiheista.

Hortensia siirtyy tänään kuistiin, mutta kahdelle suurelle verenpisaralle pitäisi keksiä hyvä talvisäilö. Viime talvena - puolet pienempinä - nekin viihtyivät hyvin kuistissa. Olen saanut ne vuosi sitten saarinaapureilta, ja olisi hienoa pitää ne edelleen hengissä. Ainakin osan pelargonioista siirrän kohta sisätiloihin, jotta taas keväällä saan niistä pistokkaita. Harmi, kun ei saa kaikkia mahtumaan sisälle!

Onni on merituulessa hulmuavat pyykit! 

Kummallista, kuinka niiden katseleminen keittiön ikkunasta tuo turvallisen ja onnellisen olon. Kun pyykit kuivuvat ulkona, kaikki on hyvin.

Aamuaurinko paistaa vielä hetken venevajan laiturille. Kun meri on tyyni, kaikkialla vallitsee täydellinen hiljaisuus.

-Airisrannan Päivi-

Viikonlopun satoa

Kesäisen kaunis viikonloppu sai aikaan jonkinlaisen tarmonpuuskan ja monenlaisia asioita ehti tehdä tavanomaisten lauantai - ja sunnuntairutiinien lisäksi. Käväisin muun muassa lähimetsikössä katsomassa, olisiko suppilovahveroita jo ilmestynyt, mutta ensimmäistäkään ei näkynyt. Tai no, kaksi jo hieman elähtänyttä yksilöä jätin nököttämään suosiolla kallion juurelle. Vakiopaikalta tosin löytyi nuppineulanpään kokoisia alkuja, joista voi vain toivoa joskus syntyvän kunnollisia sieniä. Muita sieniä metsässä kyllä oli, mutta koska suppilovahverot ovat tattien ja kantarellien ohella ainoat varmasti tuntemani lajit, muut saivat puolestani jäädä rauhaan.

Sunnuntaiaamuna teimme mieheni kanssa aikaisen ja mukavan virkistävän kävelylenkin. Säännölliset lenkkeilyt ovat viime aikoina jääneet vähälle parin vuoden takaiseen verrattuna, mutta kyllä niidenkin aika taas vähitellen varmasti koittaa. Lisäksi tähän "superviikonloppuun" kuului leipomista ja illallisherkuttelua, mutta niistä postailen myöhemmin tällä viikolla.

Laihaksi jääneen sienisaaliin sijasta pihapiiristä löytyi monenmoista kerättävää,  niin silmänruokaa kuin syötävääkin. Olin jo viemässä yläkerran portaalle unohtunutta koria parempaan säilöön, kun hoksasin, että siitä voisi saada ihan kivan piristeen kuistille. Niinpä keräisin korin täyteen ruusunmarjoja, pihlajanmarjoja ja erivärisiä lehtiä. Ja värikästä ainakin syntyi!

Kuistin penkki sai väriläiskän syyspäivien iloksi. Vanhoista kätköistä löytyi muutama kynttilä, jotka sopivat syksyisten värien seuraksi. Kohta kuistin valtaavat kuitenkin pelargoniat ja maljaköynökset, jotka ovat jo parina edellisenä vuonna talvehtineet viileänä pitämässämme kuistissa.

Ja pihlajanmarjoista riitti muuhunkin kuin koristeeksi. Marjojen painosta nuokkuvat puut innostivat minut jo loppukesällä suunnittelemaan pihlajanmarjahyytelön tekemistä, ja tällä kertaa se ei jäänyt vain aikeeksi. Tätä herkkua en ole aikaisemmin maistanut, saati tehnyt sitä, joten perheenjäsenet saivat luvan toimia koekaniineina. Ennakkoluuloisten ilmeiden jälkeen hyytelö sai kuitenkin hyväksynnän - kirpakan makeaa herkkua.

PIHLAJANMARJAHYYTELÖ

2 l pihlajanmarjoja

0,5 l vettä

7 dl hillosokeria/mehulitra

Puhdistettuja ja huuhdottuja marjoja keitellään hiljakseen kannen alla noin puoli tuntia, kunnes marjat ovat vaalenneet. Sen jälkeen siivilöidään marjoista mehu kattilaan, lisätään sokeri ja sekoitetaan, kunnes sokeri on liuennut. Mehua keitetään hiljalleen noin 10 minuuttia. Hyytymiskoe tehdään kastamalla kuiva lusikka keitokseen ja kokeillaan pisaroiden irtoamista. Kun viimeiset pisarat irtoavat lusikasta raskaasti venyen, hyytelö on valmista. Lopuksi kuoritaan vaahto ja kaadetaan puhtaisiin, kuumennettuihin lasitölkkeihin.

Tällä ohjeistuksella minulle tuli vaivaiset 6 dl mehua, joten yritin suhteuttaa sokerin määrän siihen. En tiedä, ovatko meidän marjamme jotenkin keskivertoa happamampia, mutta sokeria hujauttelin pussista vielä useamman kerran ennen kuin maku oli kohdillaan. Joissakin resepteissä lisätään myös hieman konjakkia. Lopputulokseen olin kuitenkin tyytyväinen.

Pirteää alkanutta viikkoa!

-Airisrannan Päivi-

Saariston aamuja

Viikon varrelta on kertynyt merellisiä aamutunnelmia, jotka ovat saaneet tarttumaan kameraan. Näin syksyisin Airisrannassa saa nauttia upeista värivivahteista niin maalla kuin merelläkin. Ja rannan tuntumassa riittää vierailijoita, varsinkin aamuhämärissä. 

Olemme ristineet rantaviivan tuntumassa olevan kallion lintukallioksi, koska se houkuttelee paikalle niin monenlaisia siivekkäitä. Kun vedenpinta on matalalla, kallio tulee kunnolla esille ja varsinkin kesällä siinä istuskelee telkkiä, isokoskeloita, joutsenia, sorsia ja tänä kesänä erityisesti valkoposkihanhia.

Viikon ensimmäiset aamuvieraat olivat kanadanhanhia, jotka olivat kalliolla nukkumassa, kun aamu alkoi valjeta.

Toisena aamuna kalliolle lipui joutsenperhe. Joutsenpariskunta sai tänä kesänä seitsemän poikasta, ja kaikki ovat edelleen hengissä! Aina ei käy yhtä onnellisesti. 

Tänä aamuna rannalla tepasteli kaksi harmaahaikaraa, mutta toinen pyrähti omille teilleen ennen kuin ehdin saada sen kuvaan. Niitä näkee meidän rannassamme vain keväällä ja sitten taas myöhään loppukesästä tai näin syksyisin.  

-Airisrannan Päivi-

Syysillan hämärissä

Näin syysiltojen hämärtyessä on mukava sytytellä lyhtyjä pihapiiriin. Viikonloppuna oli tyyntä ja lämmintä, joten nautinto oli kaksinkertainen. Meren rannallahan tyynet illat eivät välttämättä ole itsestäänselvyyksiä.

Kesällä perheen miehet valoivat betoniportaat meren puoleiselle pihalle, ja nyt ne toimivat sopivana alustana lyhdyille. Kuten kuvasta näkyy, portaat odottavat vielä pinnoitusta.

Portaat on rakennettu luonnonkivistä tehdyn muurin keskelle, ja tarkoituksena on löytää sellainen väri, että ne sulautuisivat kivasti muuriin. 

Myös sisällä poltettiin kuuman kesän jälkeen ensimmäisiä tuikkuja. Kuvassa ystävältä lahjaksi saatu tuikkumajakka, joka oli ensimmäistä kertaa käytössä.

Pihlajanmarjoja on tullut tänä syksynä valtavasti ja tarkoitus olisi kokeilla myös pihlajanmarjahyytelön tekemistä. Nyt niitä käytettin vain pöydän koristeena.

-Airisrannan Päivi-

Pihapiirin kunnostusta

Alkukesästä kunnostimme talon etupihan. Vieläkään se ei ole valmis, mutta käyttömukavuus lisääntyi huimasti. Ostaessamme paikan pihan liuskekivet olivat  ruohikon vallassa ja osittain painuneet maan alle. Kulkureitit eivät myöskään vastanneet nykytarpeita.

Väliaikaisratkaisuja tehtiin parikin kertaa, jotta varsinkin syksyisin ja sateella taloon onnistui kulkea kuivin jaloin. Ensiksi käytävä tehtiin puusta, sittemmin se korvattiin pihakivillä latomalla ne väliaikaisesti suoraan nurmikon päälle.

Etupihan suunnittelu oli todella haasteellista sen muodon takia. Niinpä meillä ei ollutkaan mitään suunnitelmaa, kun aloimme tehdä sitä. Pihan lopullinen muoto selkeytyi rakentamisen edetessä, ja kaupasta ostimme ainoastaan terassilaudat. Muuten pystyimme hyödyntämään aikaisemmin pihalla käytettyä kivimateriaalia.

Tässä kuvia nykyisestä pihasta.

Iloinen yllätys oli, että vanhoja liuskekiviä löytyi nurmikon alta vielä niin paljon, että pystyimme käyttämään niitä pääkulkureitillä.

Uudet puurakenteiset portaat tehtiin vanhojen kiviportaiden päälle. Koska etuovelta kuljetaan talon molempiin päätyihin sekä myös muihin rakennuksiin, halusimme, että portaat avautuvat moneen eri suuntaan. Kuvassa istuskelee Nala, toinen kissasisaruksista.

Tältä piha näytti keväällä 2013.

Rentouttavaa viikonloppua!

-Airisrannan Päivi

Alkusyksyn tunnelmia

Hektisen kesän jälkeen Airisrannassa on rauhoituttu syksyyn. Lähitienoon kesäasukkaat ovat siirtyneet vähitellen kaupunkiin ja mökkiläisiä näkyy enää vain viikonloppuisin. Muuten ei kyllä syksystä ole tietoakaan. Eilenkin nautimme iltapäiväkahvit terassilla kesäisen lämpimässä auringonpaisteessa. Oikeaa arkipäivän ylellisyyttä!

Pari päivää sitten pihapiiriin ilmestyi valkohäntäpeura kahden vasansa kanssa. Vanhat omenapuut eivät kyllä tänä syksynä tuota satoa, mutta nähtävästi peurat jotakin kuitenkin maasta löysivät. Yksi tämän syksyn projekteista onkin parin uuden  omenapuun taimen istuttaminen. Niitä ostettiin kyllä jo heti ensimmäisenä syksynä tilan hankittuamme, mutta kaiken rakentamishyörinän keskellä emme muistaneet suojata taimia verkoilla, ja niinhän siinä kävi, että pupujussit söivät ne parempiin suihinsa.

Oikeastaan ainoita syksyn merkkejä pihapiirissä osoittaa navetan nurkalla jököttävä vaahtera, joka on alkanut vähitellen vaihtaa väriä.

Pelargoniat ovat parhaimmillaan loppukesästä, ja täällä asuessamme olen onnistunut pitämään ne jopa talven yli hengissä. Viileä kuisti näyttää toimivan erinomaisesti talvehtimispaikkana. Aikaisemmin aina harmitti heittää vielä vihreät ja hyvinvoivat kukat roskikseen - ja senkin tein yleensä vasta lokakuun puolivälissä.

-Airisrannan Päivi-