Saariston iltoja, aamuja ja vähän päivääkin

Syyskuu on tuonut mukanaan aikaisin pimenevät illat ja pitkään jatkuvan aamuhämäryyden myös tänne saaristoon. Iltojen pimeys on pimeyttä sanan varsinaisessa merkityksessä: vain valaistua kerrostaloa muistuttavat matkustajalaivat antavat hetkeksi valoa pikimustalle merelle. Tosin viikonloppuisin hämärtyvässä illassa seikkailee vielä jonkin verran huvi- ja purjeveneitä, joiden kulkuvalot pilkottavat silloin tällöin mukavasti saarten välistä. Muuten Airisrannan ikkunoiden takana pimeys on vastassa kuin musta seinä.

Joskus kummitukset meinaavat hiipiä mieleen, kun iltamyöhään huutelen kissoja ovenraosta sisälle. Tuntuu oudolta tuijottaa pimeyteen, kun mitään ei näy, ja silloin mielikuvitus alkaa laukata turhan kiivaasti. Vallankin, kun hiljaisuus oven ulkopuolella on täydellinen. Tuota käsittämättömän hiljaista maailmaa jaksan ihmetellä yhä vain, vaikka olemme täällä jo muutaman vuoden asustelleet. Omanlaistaan luksusta sekin.

Myös aamujen hämärtyminen jo elokuun puolen välin jälkeen yllättää minut joka vuosi. Tuntuu, että se tapahtuu aivan liian aikaisin. Toisaalta hämäränhyssyisinä syysaamuina saattaa bongata yllätysvieraita pihapiiristä. Viime viikolla valkohäntäpeuraemo oli tuonut vasansa rannalle juomaan, ja emo piti samalla tarkasti vahtia, ettei kukaan pääse yllättämään. Meille peuroista ei ole minkäänlaista haittaa, kun ei ole kasvimaita eikä muitakaan viljelyksiä tuhottavaksi.Ymmärrän, että kaikki eivät niitä pihoilleen toivo.

Välillä olen törmännyt tähän samaan parivaljakkoon keskellä päivääkin, viimeksi, kun vein talon päätyyn pyykkejä kuivumaan. Kellarisyvennyksestä noustessani katselin ajatuksissani rantasaunalle päin ja kääntäessäni silmäni taas kulkusuuntaa kohti olin saada sydänkohtauksen, kun kaksi jättimäistä hahmoa - jättiläisiltä ne tosiaan näyttivät - tuijotti pyykkitelineen luota suoraan minuun. Kiljahdin säikähdyksestä, ja siitäkös peurat saivat jalat alleen. Sekunnin ajan ehdittiin kuitenkin tuijottaa intensiivisesti toisiamme ennen kuin keskeytetty sieniateria sai jäädä niille sijoilleen. Jo aikaisemmin kesällä pääsimme yllättämään toisemme talon nurkan takaa. Kyllä sellaisessa tilanteessa sydän aina yhden ylimääräisen muljahduksen tekee. :)

Viikonloppuna kaadettiin vihdoin ja viimein saunan nurkalta, rannan tuntumasta, pystyyn lahonnut leppä. Pari vuotta sitten myrsky katkaisi sen latvaosastaan poikki, ja siihen se sitten unohtui. Takkapuiksikaan lahosta rungosta ei enää ollut, joten lauantai-illan viihdykkeeksi tehtiin kokko rantakivikkoon, jossa rungonpätkät poltettiin taivaan tuuliin.

Merenpuoleisella pihamaalla toinenkin laho runko odottaa kaatoa, mutta hankala paikka pihan poikki  ristiin rastiin menevien sähköjohtojen vieressä on siirtänyt urakkaa kerta toisensa jälkeen. Niinpä siinä kävi nytkin, ja lahopuu töröttää edelleen keskellä pihaa.

Isolla pihalla riittää kuitenkin karsittavaa, ja pienempiä puita kaadettiin vielä sunnuntaina lisää.
Ainakin sää suosi puunkaatohommia, sillä lämmintä oli lähes 18 astetta. Vielä kerran tänä syksynä saimme juoda kahvit terassilla ja nauttia kesäisen kauniista ja leppoisasta ilmasta.

Värit alkavat vähitellen vaihtua pihan puissa ihanan herkullisiksi. Tänään vaahteran väritys oli jo eilistä asteen koreampi. Tätä väriloistoa odotan joka syksy innolla.

-Airisrannan Päivi-

Kevään hetkiä

Talvesta tuntuu olevan ikuisuus, ja kevät on edennyt mukavasti - tähän päivään saakka. Ensimmäiset perunatkin ehdittiin istuttaa naapurustossa ja lähitienoolla jo pääsiäisen aikoihin! En tiedä, mikä mahtaa olla ennätys, mutta tuskinpa niitä kovin paljon aikaisemmin voidaan maahan edes panna. Nyt sitten kylmä yllätti. Täytyy vain toivoa, etteivät yöpakkaset tekisi kovin suurta vahinkoa perunasadolle. Täältähän ne Suomen ensimmäiset varhaisperunat nimittäin tulevat.

Airisranta on jälleen saanut omat tutut asukkaansa näin kevään korvalla. Syksyllä haikeasti hyvästelemäni kurjet saapuivat jo viikkoja sitten, ja yksi komeaääninen pariskunta asusteli tapansa mukaan jonkin aikaa pellolla navetan päädyssä. On niiden huuto kyllä uskomattoman voimakas! Nyt ne ovat tainneet jo jatkaa matkaansa kohti pohjoista.

Ja eiköhän vain tuttu kaakatus kajahtanut viikonloppuna pihamaalla: valkoposkiset ystävämme eivät olleet unohtaneet Airisrannan nurmikenttiä tänäkään keväänä. Kanadanhanhet tosin ehtivät kotiutua pihallemme jo ennen sukulaisiaan ja olivat viimevuotista rohkeampia, kuten kuvasta näkyy. Siinä ne tepastelevat rantatietä pitkin kohti pientä peltoplänttiämme.

Viikonloppuna tutkittiin neitokaisten kanssa pihapiiriä ja huokailtiin kuivien korsien määrää rantaviivan tuntumassa. Tai ainakin minä huokailin. Haravalla olisi tosiaan töitä.

Toivottavasti mikään vesilintu ei ehdi tehdä pesäänsä korsikasaan ennen haravointia. Ainakin isokoskelopariskunta viihtyy rannassamme niin hyvin, että epäilen niiden pesivän jossakin lähistöllä. Myös haahkat saapuivat suurella joukolla viikonloppuna ja alkoivat hauskan huhuilunsa.

Viime vuosina meidänkin pihapiirissä on alkanut näkyä kottaraisia. Niiden laulelu se vasta kesäistä on. Mies muistaa joka vuosi kertoa tarinaa oman kotitalonsa pihassa viihtyneestä kottaraisesta, joka alkoi matkia äänellään vasaran takomista. Talonväki oli illalla ihmetellyt, miksi joku naulaa kattoa edelleen, vaikka työt oli lopetettu jo aikaa sitten. Kottarainenhan se siellä oli harjoitellut uutta, psykedeelistä sävelmäänsä. :)

Lintukalliolla riittää elämää aamusta iltaan. Päivässä ei ole montakaan hetkeä, etteikö kivellä levähtäisi jonkinlainen siivekäs. Joutsenet olivat kaunis näky eräänä iltana, kun ne molemmat päättivät torkahtaa hetkeksi kivellä ennen pimeän tuloa.

Viime sunnuntaina aurinko laski upeasti huhtikuun hämärtyvässä illassa. Luonnon värit ovat satumaisen kauniit, kun hetki sattuu kohdalleen.

Rakastan Airisrannan pihapiiriä juuri sen monimuotoisuuden takia. Talon takana avautuu merimaisema, johon ei kai voi koskaan kyllästyä, ja talon toisella puolella silmä lepää rauhoittavassa, kotoisessa peltomaisemassa.

Uskomattomia nämä keväiset hetket!

- Airisrannan Päivi-

Pääsiäistervehdys

Talvi on ehtinyt muuttua kevääksi, ja useita viikkoja on vierähtänyt sitten viime näkemän. Arkiset työt ja puuhat ovat täyttäneet elämän Airisrannassa niin, ettei aikaa kuulumisten kertomiselle ja kuvaamiselle ole oikeastaan liiennyt. Vai liekö sitten se kuuluisa kevätväsymys, joka on saanut yliotteen Airisrannan emännästä kuluneen kevättalven aikana. Joka tapauksessa sain tänään ihanalta lukijalta niin kauniin viestin, että päätin heti ryhdistäytyä ja palata elävien kirjoihin myös blogimaailmassa.

Kuluneen viikon aikana kevät on näyttäytynyt merellä ja pihamaalla jo monella tapaa. Tänään näin  harmaahaikaran ensimmäisen kerran. Se liiteli useita kierroksia edustallamme ikään kuin olisi tullut tervehtimään Airisrannan asukkaita taas pitkän talven jälkeen. Eilen puolestaan ensimmäinen kanadanhanhipariskunta laskeutui rantaveteen. Isokoskelot, joutsenet ja telkät ovat sen sijaan pyörineet maisemissa koko talven, välillä isommalla välillä pienemmällä kokoonpanolla. Uusi tuttavuus lintulaudalla on ollut tikli, mutta siitä en onnistunut saamaan niin hyvää kuvaa, että olisin viitsinyt laittaa sen tänne.

Mutta se, mikä jaksaa aina sykähdyttää eniten on mustarastaan ensimmäinen kujerrus aikaisena kevätaamuna. Tuon upean aamukonsertin onnistuin kuulemaan parisen viikkoa sitten. Kaiken kaikkiaan lintujen liverrys on vallannut jälleen pihapiirin, ja talvinen hiljaisuus on kuin kerralla pois pyyhkäisty.

Syksyllä istuttamani tulppaanin ja narsissin alut näkyvät jo kukkapenkissä, ja riipparaita on alkanut lykätä valkoisia tupsujaan. Vähäinen lumipeite on hiljakseen häipynyt parin viikon aikana, ja vain paikoin näkyy valkoisia läikkiä. Pienet metsätiet lenkkireitillämme ovat kuitenkin paikoin vielä petollisen liukkaita, joten piikkikengät ovat edelleen olleet tarpeen.

Viime lauantaina ystävällinen naapuri kävi taas kippaamassa puukuorman pihallemme. On kuulemma mielestään meille edelleen velkaa viime keväänä antamistamme rakennustarvikkeista. Pahaa pelkään, että velka alkaa kohta kääntyä päälaelleen! Emmekä ehtineet edes kahvikupposta puukuorman tuojalle tarjota, sillä olimme juuri lähdössä konsertti-ja kyläilyreissulle kaupunkiin.

Vaikka maisema on meillä jo lumeton, neljä viikkoa sitten venevaja kylpi talvisen raikkaan aamuauringon väreissä näin kauniisti. Alla oleva kuva on kolme viikkoa sitten otettu verannan kulmaikkunasta.

En ole lopettamassa blogiani, mutta päivitystahti saattaa vaihdella melkoisesti. Mukavaa, että olette siitä huolimatta jaksaneet vierailla ahkerasti.

Hyvää ja rentouttavaa pääsiäisen aikaa teille kaikille!

-Airisrannan Päivi-

Joulukuun aamurusko

Huomenta Airisrannasta!

Niin kaunis oli joulukuinen aamurusko tänä aamuna, että päätin laittaa tällaisen pikapostauskuvan verannaltamme avautuvasta merimaisemasta. Joskus värit lumoavat heti aamusta ja saavat haltioitumaan.

Hyvää Sibeliuksen ja suomalaisen musiikin päivää!

-Airisrannan Päivi-

Itsenäisyyspäivän viettoa

Odotin säätiedotuksen ennustamaa myrskyä viikonvaihteeksi, mutta sepä ei saapunutkaan Airisrantaan. Sen sijaan vesi on noussut jälleen ennätyskorkealle ja muuttanut koko rantaviivan uuden näköiseksi. Kun lippu vedettiin aamulla itsenäisyypäivän kunniaksi salkoon, lähdin samalla pihakierrokselle näpsimään kuvia veden valtaamasta hämärästä pihamaasta.

Tuntuu kuin päivä ei olisi valjennut ollenkaan tänä sateisena itsenäisyyspäivänä. Siksi kynttilöitä on poltettu koko päivän aamusta lähtien. Kuvassakin näkyy, kuinka kynttilöiden lämpöinen valo  pilkottaa verannan ikkunoista.

Taas oli pakko ottaa kuva venevajaraukasta, jonka meri meinaa melkein nielaista mukaansa. Näin korkealla vesi ei ole ollut kovinkaan monta kertaa asuessamme Airisrannassa. Onneksi talo on paljon ylempänä kalliolla, joten ihan heti meren pinnan ei sinne luulisi yltävän. Tosin ilmastonmuutos näyttää etenevän niin hurjaa vauhtia, että vaikka millaiset vedenpaisumukset saattavat tulevaisuudessa olla mahdollisia myös näillä leveysasteilla.

Sisällä on sen sijaan ollut mukava köllötellä kuivassa ja lämpimässä. Ensimmäinen joulukukkakin koristaa jo herrainhuoneen pöytää. Juuri näin itsenäisyyspäivän aikaan, kun ulkona on melkein koko ajan pimeää, joulun tunnelmaa alkaa kaivata sisälle taloon. Kyntteliköt ovat valmiina ikkunoilla ja osaan ikkunoista ripustetaan vielä jouluisia tähtiä.

Pipareita ja torttuja Airisrannassa leivottiin ensimmäisen kerran tänään. Myös lapsuudenkodissani äidilläni oli tapana aloittaa piparkakkujen leipominen itsenäisyyspäivänä. Paraisten piparkakut olivat niitä ainoita oikeita, ja kyllä ne hyviä olivatkin - ohuita ja rapeita. Itse olen paljon laiskempi ja tyydyn kaupan pakastetaikinoihin. Oikeastaan piparkakuissa taitaa olla parasta se ihana joulun tuoksu, joka leviää koko taloon paistamisen myötä. Se tuoksu valtasi Airisrannan vanhan talon jälleen tänään.

Hyvää itsenäisyyspäivän iltaa kaikille!

-Airisrannan Päivi-

Juhlahumua ja pientä laittoa

Näin aluksi täytyy kertoa, kuinka mukavasti saimme viettää pyhäinpäivää tänä vuonna. Tämä viikonloppuhan tapaa olla perinteisesti vähän synkänpuoleinen niin ilman kuin sisältönsäkin suhteen, pimeydestä puhumattakaan. Mutta nyt oli toisin. Eilen pyhäinpäivänä meidät airisrantalaiset oli nimittäin kutsuttu ihaniin syysjuhliin naapurustoon.

On uskomatonta, että vielä nykyaikana löytyy ihmisiä, jotka jaksavat järjestää oikein kunnon vanhan ajan pidot, ja joihin on kutsuttu vieläpä koko kylän väki. Ihanat tarjoilut, upeat ulkotulet, musiikkia ja jopa tanssia tuvan avaralla lattialla. Eikä tämä todellakaan ollut ainoa kerta, kun me uudisasukkaatkin olemme saaneet olla mukana juhlahumussa nauttimassa kyseisen talon vieraanvaraisuudesta. On ollut hienoa huomata, kuinka lämpimästi meidät on otettu vastaan tässä pienessä kyläyhteisössä. Näistä juhlista jäi kaikille mukana olleille varmasti iloinen ja hyvä mieli.

Huomasin tässä hiljattain, että läheskään kaikista kesän aikaisista tapahtumista ei ole tullut kerrottua postauksissa, mutta ehtiihän niistä raportoida näin jälkeenpäinkin. Loppukesän ja loppusyksyn aikana Airisrannan miesväki on nimittäin puuhaillut talon kimpussa niin paljon kuin on suinkin muilta kiireiltään ehtinyt. Muun muassa pääovi on saanut pienen katoksen suojakseen, ja talon katto on maalattu - ainakin pääosin.

Airisrannan kuisti on tyyliltään ja rakennustavaltaan sellainen, että oven päällä ei ole koskaan ollut katosta. Sellaisena ajattelimme sen ensin säilyttääkin, mutta muutaman vuoden käytännön kokemus on osoittanut, että jonkinlainen suoja oven päälle tarvitaan. Ei ole kovin mukavaa, kun vesinolput tipahtelevat keskelle päälakea ulos kurkisteltaessa. Eniten on kuitenkin harmittanut se tosiasia, että vesi pääsee vähitellen vahingoittamaan ovea.

Niinpä alkusyksystä lopetimme vihdoin pähkäilymme asian kanssa, ja päädyimme tekemään puisen katoksen oven päälle. Välillä suunnitelmissa vilahti valmis peltistä tehty katos, mutta sitten miehen nikkarointi-innostus heräsi, ja hän päätti ryhtyä itse puusepäksi. Kun ulkoverhous oli tehty jo aikaisemmin, katoksen rakentaminen oli tietysti vähän hankalampaa. Kohtuullisen helposti se kuitenkin loppujen lopuksi valmistui. Koska kuisti on ikkunoita täynnä, jouduttiin katoksen kokokin suunnittelemaan sen mukaan, mihin tukipuut saatiin kiinni. Muuten ehkä olisimme tehneet siitä pikkuisen leveämmän.

Vielä katoksesta puuttuu pelti, joka kylläkin jo odottaa valmiina varastossa. Se pitäisi saada paikoilleen vielä ennen oikean talven tuloa. Lopullinen maalaus jää kuitenkin ensi kesään, joten pohjamaalilla mennään sinne saakka. Nyt eivät kuitenkaan vesinolput tipahtele niskaan rankimmillakaan sateilla.

Katto sai siis myös maalin pintaansa loppukesällä. No, ei ihan kokonaan, mutta ainakin suurimmalta osaltaan. Ensi kesälle jäi vielä maalattavaksi syöksytorvet ja vellikellon katto. Niitä varten olisi pitänyt hankkia erillinen nostin, ja aika ei vain sitten enää riittänytkään maalauspuuhiin.

Pitkällisen pohdinnan jälkeen katto maalattiin tummanharmaaksi, joka sopii mielestämme hyvin talon muuhun väritykseen. Ennen katto oli punainen, mutta nyt halusimme kuitenkin valita rauhallisemman värin. Hieman tuo uusi väri pilkahtelee noiden keltaisenaan loistavien vaahteranlehtien välistä, jos oikein tarkasti katsoo. :)

Iloa alkavaan viikkoonne!

-Airisrannan Päivi-

Vihreä vieras ja syksyn kauneutta

Sunnuntaina Airisrannassa oli vielä täysi kesä, ja tietysti kannoimme taas kaikki kipot ja kapot terassille ruokailua varten. Aika monta kertaa olen kuullut itseni ennustavan viime viikkoina, että 'tää on varmasti viimeinen kerta, kun ulkona syödään', mutta niin vain ovat kauniit ilmat ja terassikelit jatkuneet.

Vaan mepä saimmekin yllätysvieraan sunnuntailounaalle. Kun kannoin lautasia ja salaatteja pöytään, huomasin jättikokoisen heinäsirkan kököttävän pöydän reunalla. Kuvittelin sen häipyvän, kun alkaisimme syödä, mutta toisin kävi. Heinäsirkka päätti lounastaa kanssamme. Yhtäkkiä se vainusi avokadosalaatin vienon tuoksun ja suunnisti päättäväisesti lautaselle. Sen jälkeen sitä ei saanut pois pöydästä enää millään ilveellä.

Ja kyllä se rouskutti. Luulin sen jo pökertyvän moiseen ahmimiseen, sillä avokado ei tunnetusti mitään keveintä herkkua ole. Loppujen lopuksi se päätti vetäytyä ruokalevolle, ja pääsimme tarkastelemaan suursyömärin jälkiä. Uskokaa pois, kunnon kuoppa oli avokadoon tullut.

Heinäsirkkoja täällä on valtavasti aina loppukesällä ja syksyllä ja sen myötä upea sirinä iltaisin ja öisin. Toisinaan jokunen yksilö on eksynyt sisälle asti, kun ovet ovat olleet auki. Mitään muuta vahinkoa en ole niiden huomannut aiheuttavan kuin muutaman reikäisen pelargonian lehden. Sen sijaan mies aina valittaa, että nurmikkoa on ikävä leikata, kun isoja sirkkoja jää leikkurin alle. Ei tosiaan kovin miellyttävää.

Pelargoniat jaksavat edelleen kukkia, vaikka välillä rankkasateet ja ehkä heinäsirkatkin ovat olleet kiusana. Taas vain mietin sitä, mihin kummaan saan ne kaikki säilöttyä talveksi. Vuosikausiin en ole ehtinyt 'välikausikukkia' hankkia, sillä pelargoniat säilyvät kauniina pihalla lokakuun loppupuolelle saakka. Vasta loppusyksyllä hankin portaiden kaunistajaksi yleensä muutamia kanervia tai callunoita.

Tällä viikolla olen kuljeskellut ahkerasti pihapiirissä ja nappaillut kuvia aurinkoisen ja kauniin sään innoittamana. Tuntuu kuin ihania syyspäiviä pitäisi oikein ahmia sateiden ja tulevan harmauden varalle. Ja koskaan ei tarvitse yksin pihalla kierrellä. :) Tällä kertaa seuraneitinä oli Sarabi. Yhdessä meidän kissaneitomme harvemmin viihtyvät, vaikka sisaruksia ovatkin. Mustasukkaisuus emännän huomiosta on silmiinpistävää, ja niinpä täytyykin muistaa olla mahdollisimman tasapuolinen rapsutusten jakaja.

 

Eilen aamulla kamera oli mukana myös lenkkipolulla ja tallensin aamu-usvaisia maisemia sekä pihalta että lenkkeilyreitin varrelta. Olemme ottaneet miehen kanssa tavaksi kiertää joka aamu, aina kun mahdollista, sama reilun puolen tunnin lenkki lähimaastossa. Vielä emme ole maisemiin kyllästyneet; sitä paitsi ajankäytöllisesti se on helppo ratkaisu - aina tietää, mihin aikaan on taas takaisin sorvin ääressä.

Venevajamme katto häämöttää kaislojen takaa. Mama, pikkuinen purjeveneemme, on sen sijaan peittynyt usvaverhon taakse. Kuva on otettu lähisaareen vievältä sillalta.

Kun palasin lenkiltä, kuljeskelin vielä rannassa ja laiturilla. Vähitellen usva alkoi hellittää, ja kohta aurinko lämmitti jo täydeltä terältä.

Sunnuntai-iltana olimme keittiössä miehen kanssa laittamassa iltapalaa, kun käännyin ja katsahdin tapani mukaan merelle. Ja ah ja voi, mikä ihastuttava näkymä siellä olikaan. Suuri purjevene lipui hitaasti saarten välistä ohitsemme, ja samalla laskeutuva aurinko värjäsi sen purjeet kauniin kullanpunertaviksi. Uskotteko, että vihreät puutarhakengät klonksuivat, kun juoksin rantaan tuhatta ja sataa. Kuva on epätarkka ja huonolaatuinen, sillä purjevene ei antanut armonaikaa säätää kameran asetuksia. Hengästyneenä tarkkuuskin on mitä on. Halusin kuitenkin jakaa teillekin yhden sellaisista hetkistä, jotka saavat minut Airisrannassa haltioitumaan.

Mukavaa loppuviikkoa teille kaikille!

-Airisrannan Päivi-

Kesätouhuja ja haaste

Tulihan se kesä lopulta meillekin. Raikas merituuli on tähän saakka ansiokkaasti pitänyt huolen siitä, ettei hiki ole noussut pintaan, vaikka aurinko on porottanutkin välillä ihan mukavasti. Ja lämmin kun on, piti tietysti ensimmäisen kerran laittaa hihaton t-paita päälle ja polttaa olkapäät siitä kohtaa, mihin hihansuu loppuu. Siltä kapealta kaistaleelta, joka aina jää jostain syystä vähäisimmälle määrälle aurinkovoidetta.

Aurinkotuolissa täällä ei kuitenkaan ole lekoteltu vaan aloitettu innokkaasti kesäkauden yksi must-jutuista eli mattojen pesu. Painepesuri vain terassille, vähän mäntysuopaa, juuriharja tehosteeksi, ja puhdasta syntyy alta aikayksikön.

Mutta parasta mattojen pesussa on ansaittu tauko hikisen työn lomassa. Arvaatte varmaan, kuinka ihanalta jääkylmä mansikkabanaanipirtelö maistui, kun mäntysuovalta tuoksuvat puhtaat matot lopulta kuivuivat rakennuspukeista kyhätyn kuivaustelineen päällä.

Aamulla Nalakin oli tyytyväinen, kun löysi keittiöstä kadonneet kynsien terotusalustansa pihalta roikkumasta. Pitihän ne heti merkata omiksi ennen kuin sisko ennättää vallata puhtaat matot itselleen.

Purjehdustaitojakin on ehditty hioa tekemällä pari pidempää reissua viikonloppuisin. Sunnuntaina lähdimme mukavassa myötätuulessa kohti Turkua. Tarkoitus oli vain seilata lähivesillä ilman sen kummempaa määränpäätä, mutta kun tyttäremme sattui soittamaan kesken matkanteon ja ilmoitti odottelevansa kaupungissa kyytiä kotiin, päätimme suunnata kokkamme kohti Aurajokea.

Vähän hirvitti, kuinka rantautuminen vierasvenesatamaan mahtaa onnistua ja saadaanko tyttö ylipäätään veneeseen, mutta hyvinhän kaikki loppujen lopuksi kävi. Naapuriveneet säästyivät kolhuilta eikä kukaan pudonnut Aurajokeen. Ehkä uskaltaudumme toisenkin kerran Turkuun.

Juhannuksena meri oli peilityyni, joten purjehtimisesta ei voinut hyvällä tahdollakaan puhua. Moottorin avustuksella sentään pääsimme pienessä vesisateessa siskon luo kyläreissulle. Siitä olikin jo vierähtänyt aikaa, kun viimeksi olin nähnyt sisareni talon mereltä päin. Ihanan idyllinen talo puutarhoineen, joka on ollut innoittajana ja esikuvana myös omassa kunnostusprojektissamme.

Palatessamme kotiin kyläreissulta maisema värjäytyi ilta-auringossa todella upeaksi, kun sadepilvet alkoivat vähitellen väistyä. Kyllä kesäinen ilta osaa olla kaunis.

Olen saanut edellisen postaukseni jälkeen myös haasteen Kivimäen emännältä Kaikkea hyvää -blogista. Haasteen tarkoituksena on esitellä kolme mielenkiintoista blogia ja samalla haastaa kyseiset blogit edelleen mukaan. Koska muita blogeja en seuraakaan kuin mielenkiintoisia, oli niiden joukosta kolmen löytäminen jo sinänsä haasteellista. Niinpä päädyin varsin rationaaliseen valintakriteeriin: mukaan valikoitui kolme sellaista hurmaavaa blogia, joihin olen tutustunut vasta hiljattain.

1. Mias gamla hus

Mias gamla hus on ihana blogi vanhan talon kunnostusprojektista, jossa kauniita yksityiskohtia riittää niin talon sisällä kuin ulkonakin. Talo on täynnä upeita vanhoja huonekaluja ja esineitä, jotka käsistään taitava Mia on saanut entistä ehommiksi. Taloa ympäröi unelmien puutarha, jonka väriloisto  hurmaa.

2. Kurpitsalaakso

Kurpitsalaakso on kuin pieni kartano tiluksineen, jossa tummarunkoiset rokokoo-kalusteet täydentävät tunnelmaa. Muhkea puutarha on täynnä toinen toistansa kauniimpia kukkijoita, ja entinen kauppiaan talo pursuaa Elise-rouvan tekemiä mielenkiintoisia antiikki- ja kirppislöytöjä.

3. Muusan elokuu

Muusan elokuu on blogi, jossa upeat kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa arjen kauneudesta ja elämän ohikiitävistä hetkistä. Muusa saa inspiraationsa vanhoista taloista ja kaupungeista sekä niiden historiasta. Miten kaunista tavallinen arkinen elämä voikaan olla!

Helteisiä päiviä toivotellen

-Airisrannan Päivi-

 

Perinteet velvoittavat

Airisranta on ollut suurimman osan historiaansa kalastustila. Vieläkin naapurit ja kesäasukkaat muistelevat mielellään, kuinka mainio rysäpaikka tilalla aikanaan oli kahden edustalla olevan saaren takana. Osa kyseisestä vesialueesta kuuluu edelleen Airisrantaan, mutta meistä ei taida rysäkalastajiksi olla. Sen sijaan saaren päähän, lähelle laivaväylää näyttää joka kevät ilmestyvän todella suuri ammattikalastajien asettama rysä.

Tilalla on jossain vaiheessa ollut myös oikea troolari, jolla on kalastettu ammattimaisesti silakkaa. Välillä saaliit olivat kuulemma niin suuria, että silakoita jouduttiin hautaamaan jopa pellolle. Venevajan eli täkäläisittäin suulin edustalla kuorma-autot olivat valmiina odottamassa troolarin saapumista, ja siitä alkoi kalasaaliin matka kaupunkilaisten herkuksi. Vuosikymmeniä sitten Airisrannan suulin laituri toimi myös yhteysalusten pysähdyspaikkana.

Sen verran meistäkin on tullut kalastajia, että verkot heitetään mereen keväällä heti säiden salliessa. Rehellisyyden nimissä täytyy tunnustaa, että kyllä se on mies, joka meidän perheessä kalastaa, itse katselen vain rannalta. Alkuvaiheessa olin tosin soutamassa. Ja ei, sen takia kalastusyhteistyömme ei päättynyt. Miehestä vain tuli niin taitava, että hän saa yksinkin hanskattua koko homman. :)

Olisi kai se melko noloa ellemme ranta-asukkaina lainkaan harrastaisi kalastusta. Aluksi meillä ongittiin ja virvelöitiin, sitten keksittiin katiska, ja lopulta ne verkotkin uskallettiin hankkia. Jättimäiset lahnat, simput ja myrskytuulet vain aiheuttavat silloin tällöin harmaita hiuksia verkkokalastajalle.

Tänä keväänä verkot laskettiin ensimmäisen kerran mereen pari päivää sitten. Ne käydään kokemassa aamuin illoin, ja joka kerta saalista on tullut. Tuntuu kyllä aika ylelliseltä syödä siika- ja ahvenfileitä, joiden tuoreutta ei tarvitse arvailla. Mies on opetellut fileoimaan kaikki verkoilla saadut kalalajit, joten ruodoistakaan ei tarvitse murehtia. Kalan suhteen yritämme pysyä omavaraisena koko kesän, sillä sitä meillä syödään paljon. Jospa vielä saisimme aikaiseksi oman pienen perunamaan, vähän porkkanoita, sipulia, salaattia... No, ehkä nekin ovat jossakin vaiheessa toteutuslistalla. Tähän mennessä kasvatusyritykset ovat kirjaimellisesti kuivahtaneet kokoon.

Kuvat ovat eilisaamulta, jolloin koko tienoo peittyi sankkaan sumuun. Meri oli kuitenkin peilityyni ja ilma täydellinen aamuverkkojen kokemiseen. Saaliiksi saimme yhden ison siian ja viisi pulleaa ahventa.

Jos saalista tulee enemmän kuin syöjiä riittää, laitamme kalat laiturin päässä olevaan sumppuun. Siinä ne säilyvät hengissä pari kolme päivää. Aina ei myöskään ole mahdollisuutta perata kaloja saman tien, joten siinäkin mielessä sumppu on korvaamaton. Jos kalaonni jatkuu tällä menolla, pakastin alkaa täyttyä pikavauhtia.

Aamun harmaudesta ei ollut iltapäivällä enää tietoakaan. Meillä taidetaan leikata nurmikko jo vappuna.

Mukavan keväistä loppuviikkoa!

-Airisrannan Päivi-