Herrainhuoneen koulukaappi ja vähän muutakin

Myrsky ei sitten tälläkään kertaa osunut Airisrantaan. Kuin ihmeen kaupalla olemme säästyneet kaikenlaisilta luonnon ääri-ilmiöiltä tänä kesänä. Sinänsä outoa, kun meren rannalla asutaan. Sähkökatkotkin ovat harvinaisia, ja jos niitä joskus tulee, ne kestävät ehkä muutaman minuutin. Vain kaksi kertaa koko täällä olomme aikana sähköt ovat olleet pois kuutisen tuntia yhtäjaksoisesti.

Rauli-myrskyn aikaan lauantaina iltapäivällä meillä tosiaan oli aurinkoisen lämmintä ja mukavaa, vain tuulenpuuskat yltyivät välillä tavanomaista voimakkaammiksi. Sen verran tuuli sai kuitenkin pahoja aikaan, että katkaisi etupihalla korkeaksi venähtäneen pelargonian kahdesta kohtaa poikki. En hennonut heittää kukkavarsia pois vaan laitoin ne kuistiin maljakkoon. Vaaleanpunaiset kukat sinistä seinää vasten innostivat taas pitkästä aikaa kuvaamaan, ja niinpä kuvia tuli räpsittyä vähän muualtakin.

Talvella pengoin jossakin vaiheessa varaston hyllyjä, ja siellä oli myös tuo komuutin päällä oleva emalivati. Se löytyi aikoinaan sukutalon vinttiä tyhjennettäessä, ja nätti kun oli, koppasin mukaani. Värit ovat suloiset, ja suuremmilta kolhuiltakin se on välttynyt. Komuutin päällä se on kuin kotonaan; vielä kun löytäisi sille jostakin kannun kaveriksi.

Iltapäivän aurinko näin loppukesällä talon eri huoneissa on kiehtova. Valon ja varjojen leikissä on jotain äärimmäisen rauhoittavaa ja lempeää; tulee sellainen mummolafiilis. Ja ainakin kuistissa ilta-aurinko houkuttelee seinien ja lattian puisista pinnoista kotoisan tuoksun esiin. Tuo mummolatunnelma taisi korostua entisestään, kun olin koko lauantaipäivän puuhastellut yksikseni kotona; silloin on jotenkin enemmän aikaa keskittyä epäolennaisuuksiin. :)

No, joka tapauksessa innostuin kuvaamaan herrainhuoneen vanhaa koulukaappia, josta olen niii-in ylpeä ja onnellinen. Sekin "pelastettiin" myyntiin menneestä sukutalosta. Talossa pidettiin yhteen aikaan väliaikaisesti koulua, ja kun koululle järjestyivät uudet tilat, kaappi jäi osaksi tuvan kalustusta. Kaappi on niin korkea ja raskas, että ilman Airisrannan kolmimetrisiä huoneita ei olisi tullut mieleenkään ottaa sitä itsellemme. Nyt se saa kuitenkin olla kunniapaikalla talossamme.

Kaappi on nykyisin työkäytössä, ja valkoinen joskin hieman kulunut ovilasi peittää armollisesti epäjärjestyksen ja tavarapaljouden taakseen, ainakin osittain. Avain tästäkin kaapista on hävinnyt aikoja sitten, mutta muuten kaappi on alkuperäisessä kunnossa. Joskus joku innokas kattomaalari on tosin  tiputtanut muutaman valkoisen maalitäplän kaapin kylkeen, mutta meitä se ei ole vielä niin paljon haitannut, että olisimme ryhtyneet maalinpoistohommiin.

Vaikka olen puhunut tavaroiden ja huonekalujen "pelastamisesta" vanhasta sukutalostamme, rehellisyyden nimissä on sanottava, että tämä Airisrannankin aarreaittana toiminut talovanhus sai muutama vuosi sitten ihanat uudet omistajat, jotka ovat kunnostaneet sen rakkaudella kodikseen. Siinä mielessä vanhoja tavaroita ja huonekaluja ei todellakaan olisi tarvinnut pelastaa.  Mutta minusta on kuitenkin mukavaa, että Airisrantaan on voitu sijoittaa niin monia sukuun kuuluneita esineitä ja huonekaluja, palasia meidän sukumme historiasta.

Talvella herrainhuoneen tyhjälle seinälle löytyi vihdoin jotakin ripustettavaa. Koska suunniteltu kirjakaappi antaa edelleen odottaa itseään, kaivettiin varaston pahvilaatikoiden kätköistä vaarin armeija-aikainen kuva vartioimaan vanhoja, hänelle niin tuttuja huonekaluja. Onhan hän aikanaan istunut varmasti tuhansia kertoja vanhan kirjoituspöytänsä ääreen laskemaan päivän tiliä ja pitämään kirjaa liikkeensä tuloista ja menoista.

Onneksi vaari oli utelias ja innokas kokemaan elämässään kaikkea uutta. Siksi en usko, että hän pahemmin hätkähti katsellessaan ensimmäistä kertaa Airisrannan seinältä uuttaa ympäristöään.  Taisipa vain todeta tuttuun tyyliinsä: "Jo vain".

Lauantaina vietettiin myös venetsialaisia tai muinaistulien yötä, mutta airisrantalaisten elämässä huvilakauden päättäjäiset eivät suuremmin näkyneet.  Sen verran kuitenkin, että lyhty kynttilöineen nostettiin terassin pöydälle, grillattiin mehevät lohipalat, ja herkuteltiin siipan kanssa kahdestaan maistuva illallinen tyyntyvässä loppukesän hämärässä. Liekö viimeinen kerta tälle kesälle? Vain yhdellä mökillä saaressa oli asukkaita, ja saarten välistä näkyi muutama räiskähtävä ilotulite alkuillan hämärässä. Rauhallinen ja mukava päätösjuhla tälle kesälle.

Vaikka postauksesta tuli tällä kertaa melkoinen sillisalaatti, on suorastaan pakko liittää tähän loppuun vielä tämän aamuinen kuva venevajasta. Haikara oli nimittäin päättänyt katsella saalistaan hieman korkeammalta ja tepsutellut sitä varten laiturille asti.  Hauska ja mieleenpainuva näkymä, jota katselin keittiön ikkunasta aamutuimaan. Toinen haikara puolestaan laskeutui juuri kuvatessani tuttuun paalupaikkaansa rannalle.

Auringonpaisteisia alkusyksyn päiviä teille kaikille sinne ruudun taakse!

- Airisrannan Päivi-

Portaikon joulu

Ajatukset ovat kääntyneet vähitellen jouluvalmisteluihin myös Airisrannassa. Viime viikolla mieleeni muistui vanha, mummulta peritty paperinen joulutaulu, jota lähdin yhtenä iltana etsimään navetan perukoilla olevista pahvilaatikkoröykkiöistä. Isoissa pahvilaatikoissa on säilöttynä vanhoja kirjoja, tauluja ja kaikenlaista tavaraa, jota löytyi vaarini kotitalosta, kun sitä aikanaan tyhjennettiin. Tarkalleen en edes tiedä, mitä kaikkea laatikot pitävät sisällään, sillä milloinkaan ei ole tuntunut olevan riittävästi aikaa niiden perusteelliseen tutkimiseen. Joulutaulua en tällä kertaa harmikseni löytänyt, mutta sen sijaan silmiini sattui nippu puuväripiirroksia, jotka isäni on taiteillut lähes seitsemänkymmentä vuotta sitten.

Löydöstä riemastuneena päätin laittaa ne koristamaan portaikon seiniä joulun ajaksi, sillä kukapa niitä navetassa katselisi.  Osa piirroksista on tehty pahviselle alustalle, mutta toiset on piirretty vain ohuelle piirustuspaperille. Saimme kuitenkin liimattua niiden taakse pienet kevyet kannattimet, joiden avulla ne voitiin kiinnittää seinään ilman ylimääräisten reikien tekemistä vanhaan ja hauraaseen paperiin. Vanhat nastan rei'ät ja teipit kuitenkin osoittavat, että ovat ne joskus aikaisemminkin olleet seinillä ihailtavina.

Vaikka harmaita ja sateisia päiviä on Airisrannassa riittänyt, välillä aurinko on yllättänyt ja kullannut huoneet upean värisiksi. Muistan myös viime joulukuulta samanlaisia valoelämyksiä, joita kuvailin silloinkin blogiini. Apropå, tästä taisinkin saada aasinsillan haasteeseen, joka muistui samalla  mieleeni tätä kirjoittaessani.

Pari päivää sitten Pienen lintukodon Kaaru nimittäin haastoi minut muistelemaan vuoden takaisia postauksia Vuosi sitten -haasteen merkeissä. Haasteen tarkoituksena on kurkistaa, mistä aiheesta silloin postasin, onko jokin asia siitä muuttunut,  ja mitä tunteita se herättää.

Hyvin saman suuntaisia ovat ajatukset olleet Airisrannan emännällä viime vuonnakin. Koristeita ja jouluvalaistusta on laiteltu aivan samaan tyyliin kuin tänäkin vuonna, eikä lumesta ole ollut tietoakaan. Siskon luona on myös piipahdettu kylässä näin joulun alla. Hyviä muistoja kuvat herättävät. Toivon, että ensi vuonna voin katsella tämän vuoden postauksia ihan yhtä hyvillä mielin.

Päiväsaikaan näin joulukuussakin auringon valo ulottuu välillä portaisiin saakka. Lyhyeksi hetkeksi paperinvalkoiset helmipaneeliseinät muuttuvat pehmeän kellertäviksi ja portaikko näyttää taas ihan erilaiselta. Silloin on aina pakko kaivaa kamera esiin, jotta häivähtävä hetki tallentuisi kameran ja mielen muistiin.

Jouluisin ajatuksin,

-Airisrannan Päivi-

Kysymyksiä ja vastauksia

Syyskuun pimenevät illat ovat saapuneet Airisrantaan taas kuin varkain. Elokuun loppupuolella huomaan vuosi toisensa jälkeen ihmetteleväni aamujen hämärtymistä. Ei kai näin aikaisin, nythän on vielä kesä? Toisaalta iltaisin on mukava nostella kynttilöitä pöydille ja sytyttää tuli verannan ikkunoilla riippuviin kynttelikköihin.

Eilen illalla oli juuri sellainen hetki, jolloin halusimme nauttia syysillan hämäryydestä kynttilänvalossa. Ulkona satoi, ja tuuli ulvoi nurkissa. Vaahtopäät tyrskysivät kauempana merellä. Kova tuuli jäähdyttää verannan helposti, vaikka ulkona olisi lämmintäkin, ja silloin kynttilät tuovat mukavan pehmeää lämpöä huoneeseen. Lämmityskauteen ei Airisrannassa ole vielä siirrytty. Vain yhden kerran syksyn aikana on ollut tuli keittiön pikku hellassa ja olohuoneen kakluunissa.

Siinä sitten istuimme miehen kanssa kahdestaan pöydän ääressä nauttien hyvästä ruuasta, musiikista ja toistemme seurasta. Ihan tavallinen perjantai-ilta, silti se tuntui juhlalta. Hyviin hetkiin ei paljon tarvita.

Jo muutama viikko sitten sain Millalta Kun taivaalta sataa valkoisia hiutaleita -blogista

Liebster Award -tunnustuksen. Lämmin kiitos siitä, Milla! Tunnustuksen ideana on uusien ja tuoreiden blogien löytyminen ja se, että pienemmätkin blogit saisivat näkyvyyttä. Liebster Award annetaan bloggaajalta bloggaajalle.

Ideana on:

1. Kiittää sinut nimennyttä bloggaajaa ja laittaa linkki hänen blogiinsa.

2. Vastata sinut nimenneen bloggaajan 11 kysymykseen.
3. Nimetä ja linkata 11 Liebster awardin ansaitsevaa blogia, joilla on alle 200 seuraajaa.
4. Keksiä 11 uutta kysymystä blogisteille.

Pimenevien iltojen myötä voi ajatukset vähitellen kääntää jo jouluun, kuten Millan alla olevat kysymykset osoittavat. Sen sijaan kuvissa häivähtelee vielä muistoja kesästä ja kukkasista.

1. Kevät, kesä, syksy tai talvi? Mistä vuodenajasta pidät eniten ja miksi?

Toukokuu ja alkukesä ovat täynnä odotusta tulevasta kesästä, ja luonto suorastaan räjähtää loistoonsa. Siitä nautin. Toisaalta kesän hektisyyden jälkeen kaipaan syksyn tuomaa hiljaisuutta ja rauhaa, jonka varsinkin täällä Airisrannassa saa kokea täydellisenä. 

2. Nautitko loppukesän ja syksyn pimenevistä illoista vai ahdistavatko ne?

Elokuun sametinpehmeät yöt ovat upeita täällä meren rannalla. Meri on kuin suuri lämpöpatteri, joka lämmittää iltoja ja öitä vielä, kun ne muualla saattavat olla jo hyvinkin viileitä. Lohen loimutus rantanuotiolla kuuluu myöhemmin syksyllä viikonloppujen huveihin; kesällä sitä ei jostain syystä tule koskaan tehtyä. Syksy ei siis ahdista, vaan tuo jotenkin levollisen olon kesän rientojen jälkeen. Syksy antaa luvan käpertyä omaan pesäkoloonsa ja valmistautua ottamaan vastaan talven myrskyt ja viimat.

3. Onko sinulla syksyllä erityisiä juhla- tai muita traditioita?

Ehkä syksy onkin juuri siksi niin levollista aikaa, että silloin airisrantalaisten elämässä ei tapahdu oikeastaan mitään erikoista. Syksyllä nautin sunnuntaiaamuisista pitkistä kävelyretkistä lähiympäristössä tai metsässä. Jos vielä uunissa muhii mehevä possupaisti uunijuuresten kera, niin sunnuntailounaskin on valmiina odottamassa ulkoa palatessa. Aah, tunnen melkein tuoksun, joka leijailee herkullisena vastaan raikkaasta ulkoilmasta kuistiin astuttaessa.

4. Onko joulu ollut jo ajatuksissasi? Edes vähän :)?

Joulua tulin ajatelleeksi oikeastaan vasta nyt, kun vastailen näihin kysymyksiin. Sen verran tuleva talvi ja joulun aika on kuitenkin vilahtanut mielessäni, että toivoisin todellakin jouluksi lunta. Viime joulu oli täydellinen. Airisrantaan satoi lunta pari päivää ennen aattoa ja sitä riitti juuri ja juuri uuteen vuoteen saakka. On varmaan liikaa toivottu, että sama toistuisi tänäkin jouluna. :)

5. Suunnitteletko joulunviettoa hyvissä ajoin?

Haluan valmistautua jouluun riittävän ajoissa, mutta suuria suunnitelmia en tee. Ajoissa tarkoittaa sitä, että haluan nauttia myös joulunaluspäivistä aivan rauhassa. Suursiivouksia ei tehdä, mutta omaksi ilokseni tykkään leipoa jotain hyvää jouluksi. Taatelikakku on perinne ja muutaman vuoden ajan yhtenä jouluherkkuna on ollut pähkinäinen valkosuklaakakku.

6. Mikä saa sinut joulumielelle?

Marraskuun loppupuolella on mukava kaivaa joulukyntteliköt ikkunoille. En tiedä, saako se vielä aikaan varsinaista joulumieltä, mutta niiden suloisen lämmin valo ilahduttaa pimeyden keskellä. Kynttilät ja luminen pihapiiri taitavat olla se yhdistelmä, joka saa joulumielen heräämään.

7. Nautitko enemmän ajasta ennen joulua tai joulunpyhistä?

Joulun odotus on varmasti lapsuudesta saakka ollut se paras osa joulusta. Nautin joululaulujen kuuntelemisesta, ja yleensä käymme ainakin yhdessä joulukonsertissa joulun alla. Toisaalta joulunpyhinä on mukava loikoilla aivan rauhassa takkatulen räiskeessä kissat kainalossa ja vain nauttia olostaan.

8. Onko sinulla erityisen rakkaita joulutraditioita?

Joulurauhan julistuksen katsominen televisiosta on ollut traditiona asuinpaikasta riippumatta. Airisrannassa asuessamme olemme kerran olleet myös paikan päällä Turussa kuuntelemassa sitä. Silloin kyllä satoi vettä kuin saavista, joten joulutunnelma ei kohonnut kattoon edes paikan päällä. Luulen, että menemme Turkuun vielä jonakin sellaisena jouluaattona, kun taivaalta leijailee valkoisia hiutaleita ja tuntuu oikealta joululta.

Koska kaikki seuraamani blogit ansaitsisivat tunnustuksen, en nimeä ketään erityisesti tunnustuksen saajaksi. Sen sijaan toivon, että moni teistä lukijoista ottaa Millan mukavat kysymykset käyttöönsä ja vastaa niihin omissa blogeissaan.

Leppoisaa viikonvaihdetta!

-Airisrannan Päivi-

Herrainhuoneen vanha kirjoituspöytä

Meillä on herrainhuoneessa vanha suvulta peritty kirjoituspöytä, joka on yksi minulle rakkaimmista huonekaluista Airisrannassa. Luulen, että kirjoituspöytä oli syynä myös siihen, että huonetta ylipäätään alettiin leikkisästi kutsua herrainhuoneeksi. Ei vaadi kovinkaan paljon mielikuvitusta, jotta  näkee silmissään tupakkatakkisen herrasmiehen kumartuneena kirjoituspöydän ääreen selailemassa tilan tilikirjoja. Nykyisin herrasmiehen tilalla tosin on kumartuneena mieheni vähemmän elegantissa kotiasussaan ja naputtelee tietokonettaan päivät pitkät. Mutta kirjoituspöytä on käytössä joka ainoa päivä, ja se on minusta hienoa.

Kirjoituspöydän on tehnyt vaarini setä Ananias Alfred (s. 1877) Rauman opettajaseminaarin lopputyönä 1900-luvun alussa. Hän valmistui kansakoulunopettajaksi luultavasti 1904, joten pöytäkin on siis ihan noilta vuosisadan alkuvuosilta. Eikö vain ennen vanhaan ollutkin komeita nimiä! Lapsena muistan tosin nimen kuullessani ajatelleeni ensimmäiseksi ananasta. :)

Miten sitten pöytä kulkeutui meille noinkin kaukaa suvusta? Ananias kuoli jo vuonna 1942 ja nähtävästi sen jälkeen kenelläkään hänen perheestään ei ollut riittävästi tilaa säilyttää isoa ja raskasta pöytää asunnoissaan. Vaarini kaupan konttorista sille kuitenkin löytyi väliaikainen säilytystila. Vuodet kuluivat eikä kukaan koskaan tullut hakemaan pöytää takaisin. Niinpä kirjoituspöytä toimi samassa konttorissa myös isäni työpöytänä. Kun sitten vanhempani muuttivat pienempään asuntoon, pöytä etsi jälleen uutta kotia. Onneksi meillä sattui olemaan kirjoituspöydän kokoinen tila vapaana edellisessä kodissamme, ja niin se sitten päätyi meille. Mutta vasta Airisrannassa se tuli myös päivittäiseen käyttöön.

Kun saimme kirjoituspöydän lähes viisitoista vuotta sitten, veimme sen entisöitäväksi ammattilaiselle, ja se kyllä kannatti. Muuten pöytä oli hyvässä kunnossa, mutta pöydän keskiosan täyttävä kirjoitusalusta oli kokenut kovia. Ennen teettämäämme entisöintiä kirjoitusalustan korvikkeena oli ollut monta kymmentä vuotta säästäväisen vaarini laittama harmaa muovinen lattiamaton kappale. Enpä tuota erikoista alustaa kyllä lapsena koskaan kyseenalaistanut. Nyt pöydän keskusta on päällystetty tummanvihreällä pehmeällä nahalla, joka on kyllä vähän liiankin mieluisa alusta varsinkin Sarabin kynsien kopristeluun. Pieniä viiltoja ja nyppyjä on vuosien varrella ikävä kyllä ilmestynyt pöydän pintaan kuin huomaamatta.

Pöydässä on seitsemän laatikkoa, joissa jokaisessa on lukko ja siihen kuuluva avain. Ne on kaikki numeroitu täsmällisesti kaivertamalla jokaiseen vetimeen roomalainen numero.

Tällä hetkellä työtuolina on yksi vanhemmiltani saadun ruokailuryhmän tuoleista. Toivottavasti jossakin vaiheessa törmäämme pöydän pariksi paremmin sopivaan työtuoliin, sillä nykyisen tuolin kangaspäällysteet eivät taida enää kovinkaan kauan kestää näin intensiivistä käyttöä.

Kuvat on otettu kesäkuun alkupuolella, jolloin syreenit kukkivat ihanasti ikkunan ulkopuolella ja tietenkin myös maljakossa. Koska herrainhuone on pohjoiseen päin, liika aurinko ei edes kesäisin haittaa työskentelyä ikkunan ääressä. Onhan välillä mukavampi tuijotella ikkunasta pihalle tietokoneen näytön sijaan. Yllä vielä muisto pihalla kukkineista valkoisista juhannusruusuista, joilla myös herrainhuonetta koristeltiin.

Mukavaa sunnuntaipäivää!

-Airisrannan Päivi-

Kello raksuttaa mennyttä aikaa

Olohuoneen seinällä on vanha komea kello. Mutta se ei raksuta. Oikeastaan en tiedä sitäkään, kuinka vanha se on, mutta vaarini vanhempien kotitalon seinällä se on aina ollut. Tummun ja tuoran seinällä niin kuin Keski-Pohjanmaalla ennen vanhaan isovanhempia kutsuttiin. Sen verran olen netistä yrittänyt selvittää, että kello saattaa olla iältään 1900-luvun vaihteesta ja tyyliltään uusrenesanssinen. Kun perikunnan talo meni muutama vuosi sitten myyntiin, kello sai uuden kodin Airisrannasta.

On paljon esineitä, jotka ovat nousseet silmissäni arvoon arvaamattomaan vasta muutettuamme tänne. Ei niin, ettenkö olisi niitä aikaisemminkin arvostanut, mutta jotenkin tuntuu, että suvun vanhojen huonekalujen ja esineiden siirtyminen monen sadan kilometrin päähän alkuperäisestä kodistaan saa minut tuntemaan melkein hellyyttä niitä kohtaan. Tuntuu myös hyvältä yhdistää meidän molempien, minun ja mieheni, sukujen historiaa Airisrantaan ja tehdä siitä sillä tavoin uutta.

Kello oli ollut vuosia seinällä ilman, että sitä olisi vedetty tai pidetty ajassa. Airisrannasta se löysi kuitenkin heti paikkansa. Vuoden verran kello koristi seinää toimimattomana, mutta sitten mies päätti laittaa sen kuntoon. Vähän epäilin, mahtaako hänestä olla kellosepäksi, mutta niinpä kello vain alkoi käydä perusteellisen koneiston puhdistuksen ja korjaamisen jälkeen.

Ainoa ongelma oli se, että lyönnit ja aika eivät menneet yksiin. Kun kello näytti kolmea, se löi kaksitoista kertaa, neljältä yhden kerran, viideltä kaksi ja niin edelleen. Ja miten pehmeä ääni kellossa olikaan. Ei ollenkaan mikään tukan pystyyn nostattava pompotus eikä raivostuttava naksutus. Yöllä laskeskelin lyönneistä, oliko aamu jo häämöttämässä vai saiko vielä rauhassa jatkaa unia.

Mutta siinä Airisrannan seinällä ollessaan kellosta tipahti yhtäkkiä viisari. Millään ilveellä se ei enää suostunut pysymään paikoillaan. Siitä lähtien kellon raksutusta ei ole talossa kuulunut. Ainoa keino taitaa olla viedä se kellosepälle, sillä nyt eivät isännänkään taidot näytä riittävän korjaamiseen.

Isäni muisti, että hänen lapsuudessaan 30-40 -luvulla kellon yläosassa oli kruununa kotka. Koska hän ei ollut muistikuvastaan aivan varma, asiaa kysyttiin vielä toiseltakin vanhemmalta sukulaiselta. Tämä puolestaan muisteli, että kelloon liittyivät siivet, joten todennäköisesti kruununa on ollut juuri kotka eikä esimerkiksi hevonen, joita niitäkin tuon aikakauden kelloissa esiintyi. Sotavuosien aikana kotka oli kuitenkin hävinnyt jonnekin. Myöhemmin siihen oli laitettu tuo hieman erivärinen korvikekoriste.

Eilen kuvia ottaessani aurinko paistoi kirkkaan keväisesti, ja näppäsin muutaman ylimääräisen kuvan myös olohuoneesta. Tai salista, niin kuin sitä on kuulemma aikaisemmin kutsuttu. Kuvassa näkyy vanhan astiakaapin kulma, joka on myös isoisovanhempieni eli tummun ja tuoran peruja.

Salin seinällä on siis vanha kello - ja se raksuttaa jälleen!! Ohimennen mainitsin miehelle kirjoittavani kellosta, eikä mennyt kuin hetki niin viisari oli taas paikoillaan. Kuinka pysyvästi, sitä ei vielä uskalla sanoa. Sattuisiko joku teistä tietämään, kuinka tuollaisen vanhan kellon lyönnit saisi taas kohdalleen? Nyt se nimittäin taisi vielä kaiken lisäksi muuttaa lyöntinsä vartia vaille ja vartin yli. Kaikesta muustakin kelloon liittyvästä tiedosta, esimerkikisi valmistajasta, olisin tosi iloinen.

  -Airisrannan Päivi-

Kuistin somistelua

Eilen oli oikein vanhanajan lauantaitunnelma, kun iltapäivällä ulkona leijui savun haju vähän joka puolella. Mökkiläiset olivat tulleet siivoilemaan pihojaan ja polttivat risuja ja muita talven aikana kertyneitä roskia kokoissaan. Lähikaupassakin oli vilskettä ihan toiseen malliin, kun ihmiset täydensivät eväsvarastojaan mennessään huviloilleen.

Minuun iski taas kevään tullen somistusvimma, ja niinpä kuistiinkin on ollut kiva hankkia välillä tuoreita kukkia ränsistyneiden pelargonioiden ja muiden siellä talvehtineiden ruukkukukkien rinnalle. Siinä mielessä olen ollut laiska puutarhuri, että pistokkaiden ottaminen ja mullan vaihdot ovat vielä kokonaan tekemättä. Kohta taitaa tulla kiire. 

Kun tammikuussa vein varastoon joulukoristeita, huomasin nämä hyllyn nurkassa nököttävät kaksi vanhaa vaatekoukkua. Nekin ovat niitä vaarini kotitalosta pelastettuja 'romuja'. Minulle ne ovat kuitenkin aarteita, joille yritän keksiä sopivaa sijoituspaikkaa Airisrannasta. Aika lailla ovat ruosteen peitossa, joten jollakin konstilla niitä pitäisi yrittää hinkata puhtaaksi. Kuinkahan teräsvilla mahtaisi toimia?

Ennen vanhaan vaatekoukutkin olivat pieniä taideteoksia. Harvemmin tällaisia enää voi ostaa Bauhausin hyllyiltä. Suvun vintiltä löytyi myös vanha isokokoinen ruosteinen tarjotin, jota yritin viime kesänä puhdistaa. Ruoste ei lähtenyt millään irti, ja aikani yritettyäni heitin koko tarjottimen roskikseen. Ja nyt harmittaa niin vietävästi. Olisihan se toiminut ulkona hyvänä kukkien tai lyhtyjen alustana! Taas kerran päätin, että en enää koskaan, ikinä heitä mitään menemään.

Ymmärrän hyvin, että turhan tavaran karsiminen on järkevää, ja itsekin hankin uutta todella harkiten. Mutta sitä en ymmärrä, miten aina juuri se tavara osoittautuu maailman tarpeellisimmaksi kapineeksi, jonka juuri hetki sitten heitti pois. Sama ongelma minulla taitaa olla vaatteidenkin kanssa.

Airisrannan ruusut eivät ole hopeamaljassa, vaan ne viihtyvät mummulta perityssä hempeän sinisessä teekannussa komuutin päällä. Kahvi-ihmisinä teekannu on meillä vähemmällä käytöllä, joten siitäkin syystä se ansaitsee olla esillä muussakin kuin vain alkuperäisessä käyttötarkoituksessaan.

Ruusuista sunnuntaita!

-Airisrannan Päivi-

Vadelmahilloa ja kermavaahtoa lumikuorrutuksella

Taas on leivottu pullia, vaikka jokin aika sitten muistaakseni ilmoitin, etten todellakaan ole mikään himoleipuri. Ehkä leipomiseen ei siis tarvitakaan kovin suurta himoa; riittää, että himoitsee vadelmahilloa ja kermavaahtoa.

Täytyy kyllä sanoa, että itse tehdyt laskiaispullat maistuivat taivaalliselta, varsinkin, kun en parina viime vuotena ole niitä leiponut. Onneksi tein tuplataikinan, joten Airisrannassa herkutellaan vielä muutamia muitakin kertoja näillä leipomuksilla. Nyt siis otetaan parin viime vuoden vahinko takaisin.

Pullia saattoikin maistella kohtuullisen hyvällä omallatunnolla, sillä aamupäivällä lenkkeiltiin ihan reippaasti pehmeän hiljaisessa talvi-ilmassa. Meillä on taas pitkästä aikaa satanut kaivattua lunta, ja se innoitti jopa mieheni lenkkikaveriksi. Entisenä pohjoisen asukkina lunta kyllä välillä kaipaa toden teolla valostuttamaan tätä pimeintä vuodenaikaa.

Otin jälleen muutamia kuvia pihapiiristä, kun vastasatanut lumi maisemoi sen niin kauniiksi. Nautin suunnattomasti, kun pitkästä aikaa saa taas katsella lumen kuorruttamaa pihamaata ja metsikköä, jossa puiden ja pensaiden oksat nuokkuvat lumen painosta pehmeinä ja muhkeina.

Kermaisia pullia päiväkahvilla maistellessamme pohdimme, ehtiikö meri jäätyä tänä talvena ollenkaan Airisrannan edustalla. Viime talvenakaan jäätä ei ollut käytännössä lainkaan. Pari vuotta sitten hiihtelin kolmisen viikkoa Reijo-naapurin tekemillä laduilla meren jäällä. Saa nähdä, kuinka tänä talvena käy.

Rentoa sunnuntai-iltaa!

-Airisrannan Päivi-

Metsäretken saalista

Aamupäivällä oli niin pehmeän lämmin ilma, että jätin kaikki muut työt odottamaan ja lähdin metsään katselemaan, löytyisikö vihdoin suppilovahveroita. Ja nythän minua sitten lopulta onnisti! Olin jo siinä luulossa, että kylmät ilmat olivat hävittäneet ne kaikki, ja että tämän vuoden kohtalona on jäädä ilman sienisaalista, mutta onneksi olin väärässä.

Meillä on vanha puinen astia, joka on saatu mieheni kotitalosta muutama vuosi sitten, kun tila laitettiin myyntiin. Sen pohjassa on kauniisti kaiverrettu vuosiluku 1849 ja tekijän puumerkki. Alunperin astian ympärillä on ollut kaksi puista vannetta, mutta toinen on vuosien saatossa hävinnyt, joten sitä täytyy käsitellä todella varoen.

Airisrannassa tällaiselle vanhalle puuastiallekin löytyy nyt käyttöä toisin kuin kaupungissa asuessamme - ainakin silloin, kun on tullut kunnon sienisaalis.

Tässä kuva astian pohjasta, johon vuosiluku ja puumerkki on kaiverrettu. Sattuuko kukaan tietämään, millä nimellä tällaista astiaa kutsutaan?

Metsässä oli kyllä taas kerran todella rentouttavaa kuljeskella. Oli niin hiljaista, että jokainen  puun narahduskin sai vilkaisemaan ympärilleen. Ja olihan siellä muitakin - nimittäin valkohäntäpeura, joka säikähti minua vähintään yhtä paljon kuin minä sitä.

  Saa nähdä, millaisia herkkuja näistä loihditaan. Suppilovahverokeitto on tietysti ihanaa, mutta ehkä sittenkin teen ensiksi sienirisottoa. Tai kermaista sienikastiketta lihapyöryköille...

-Airisrannan Päivi-

Lapsuuden maisemissa

Viime viikko vierähti lapsuuden maisemissa Keski-Pohjanmaalla. Olin siellä siskoni kanssa auttamassa leikkauksesta toipuvaa äitiämme, mutta viikon aikana ehdimme tehdä toki muutakin. Käväisimme muun muassa puolukassa. Se olikin pikainen reissu, sillä puolukoita oli niin valtavasti, että alunperin sieniä varten varattu iso kori täyttyi alta aikayksikön marjoista, ja toiseksi, metsässä oli miljoona hirvikärpästä, jotka hyökkäsivät kimppuumme. Saimme sentään muutaman sienenkin alunperin puolukoille varatun pienen kipposen täytteeksi.

Vastapoimituista puolukoista siskoni teki ihanaa vispipuuroa, jota en ollutkaan syönyt aikoihin. Rakkaalla lapsella on monta nimeä, ja ainakin Keski-Pohjanmaalla tätä vatkattua marjapuuroa kutsutaan myös lappapuuroksi. Meillä lappapuuron ohje on yleensä otettu Anna Manna -paketin kyljestä hieman soveltaen ja niin nytkin, vaikka ryynien nimi olikin vaihtunut Nalle Mannaksi.

Vatkattu puolukkapuuro (4-6:lle)

1 l vettä

4 dl puolukoita

1-1,5 dl sokeria

1,5 dl mannasuurimoita

0,5 tl suolaa

Itse kiehautan ensin veden ja puolukat ja lisään sen jälkeen muut ainekset. Puuro saa kiehua 5-10 minuuttia välillä sekoitellen. Kun puuro on jäähtynyt, se vatkataan sähkövatkaimella kuohkeaksi. Puuron pinnalle tarjoilukulhoon kannattaa ripotella vielä sokeria, jotta pinta pysyy "tuoreena". Minusta puuro maistuu parhaimmalta, kun lautaselle lorauttaa lisäksi maitoa ja ripauttaa pinnalle vielä pikkuisen sokeria.

Nimipäivän kunniaksi ostimme toipilaalle kauniin valkoisen ulkokrysanteemin, joka sopi täydellisesti vanhaan emalisankoon.

Mukavaa päivänjatkoa!

-Airisrannan Päivi-