Metsäretken saalista

Aamupäivällä oli niin pehmeän lämmin ilma, että jätin kaikki muut työt odottamaan ja lähdin metsään katselemaan, löytyisikö vihdoin suppilovahveroita. Ja nythän minua sitten lopulta onnisti! Olin jo siinä luulossa, että kylmät ilmat olivat hävittäneet ne kaikki, ja että tämän vuoden kohtalona on jäädä ilman sienisaalista, mutta onneksi olin väärässä.

Meillä on vanha puinen astia, joka on saatu mieheni kotitalosta muutama vuosi sitten, kun tila laitettiin myyntiin. Sen pohjassa on kauniisti kaiverrettu vuosiluku 1849 ja tekijän puumerkki. Alunperin astian ympärillä on ollut kaksi puista vannetta, mutta toinen on vuosien saatossa hävinnyt, joten sitä täytyy käsitellä todella varoen.

Airisrannassa tällaiselle vanhalle puuastiallekin löytyy nyt käyttöä toisin kuin kaupungissa asuessamme - ainakin silloin, kun on tullut kunnon sienisaalis.

Tässä kuva astian pohjasta, johon vuosiluku ja puumerkki on kaiverrettu. Sattuuko kukaan tietämään, millä nimellä tällaista astiaa kutsutaan?

Metsässä oli kyllä taas kerran todella rentouttavaa kuljeskella. Oli niin hiljaista, että jokainen  puun narahduskin sai vilkaisemaan ympärilleen. Ja olihan siellä muitakin - nimittäin valkohäntäpeura, joka säikähti minua vähintään yhtä paljon kuin minä sitä.

  Saa nähdä, millaisia herkkuja näistä loihditaan. Suppilovahverokeitto on tietysti ihanaa, mutta ehkä sittenkin teen ensiksi sienirisottoa. Tai kermaista sienikastiketta lihapyöryköille...

-Airisrannan Päivi-