Kevään hetkiä

Talvesta tuntuu olevan ikuisuus, ja kevät on edennyt mukavasti - tähän päivään saakka. Ensimmäiset perunatkin ehdittiin istuttaa naapurustossa ja lähitienoolla jo pääsiäisen aikoihin! En tiedä, mikä mahtaa olla ennätys, mutta tuskinpa niitä kovin paljon aikaisemmin voidaan maahan edes panna. Nyt sitten kylmä yllätti. Täytyy vain toivoa, etteivät yöpakkaset tekisi kovin suurta vahinkoa perunasadolle. Täältähän ne Suomen ensimmäiset varhaisperunat nimittäin tulevat.

Airisranta on jälleen saanut omat tutut asukkaansa näin kevään korvalla. Syksyllä haikeasti hyvästelemäni kurjet saapuivat jo viikkoja sitten, ja yksi komeaääninen pariskunta asusteli tapansa mukaan jonkin aikaa pellolla navetan päädyssä. On niiden huuto kyllä uskomattoman voimakas! Nyt ne ovat tainneet jo jatkaa matkaansa kohti pohjoista.

Ja eiköhän vain tuttu kaakatus kajahtanut viikonloppuna pihamaalla: valkoposkiset ystävämme eivät olleet unohtaneet Airisrannan nurmikenttiä tänäkään keväänä. Kanadanhanhet tosin ehtivät kotiutua pihallemme jo ennen sukulaisiaan ja olivat viimevuotista rohkeampia, kuten kuvasta näkyy. Siinä ne tepastelevat rantatietä pitkin kohti pientä peltoplänttiämme.

Viikonloppuna tutkittiin neitokaisten kanssa pihapiiriä ja huokailtiin kuivien korsien määrää rantaviivan tuntumassa. Tai ainakin minä huokailin. Haravalla olisi tosiaan töitä.

Toivottavasti mikään vesilintu ei ehdi tehdä pesäänsä korsikasaan ennen haravointia. Ainakin isokoskelopariskunta viihtyy rannassamme niin hyvin, että epäilen niiden pesivän jossakin lähistöllä. Myös haahkat saapuivat suurella joukolla viikonloppuna ja alkoivat hauskan huhuilunsa.

Viime vuosina meidänkin pihapiirissä on alkanut näkyä kottaraisia. Niiden laulelu se vasta kesäistä on. Mies muistaa joka vuosi kertoa tarinaa oman kotitalonsa pihassa viihtyneestä kottaraisesta, joka alkoi matkia äänellään vasaran takomista. Talonväki oli illalla ihmetellyt, miksi joku naulaa kattoa edelleen, vaikka työt oli lopetettu jo aikaa sitten. Kottarainenhan se siellä oli harjoitellut uutta, psykedeelistä sävelmäänsä. :)

Lintukalliolla riittää elämää aamusta iltaan. Päivässä ei ole montakaan hetkeä, etteikö kivellä levähtäisi jonkinlainen siivekäs. Joutsenet olivat kaunis näky eräänä iltana, kun ne molemmat päättivät torkahtaa hetkeksi kivellä ennen pimeän tuloa.

Viime sunnuntaina aurinko laski upeasti huhtikuun hämärtyvässä illassa. Luonnon värit ovat satumaisen kauniit, kun hetki sattuu kohdalleen.

Rakastan Airisrannan pihapiiriä juuri sen monimuotoisuuden takia. Talon takana avautuu merimaisema, johon ei kai voi koskaan kyllästyä, ja talon toisella puolella silmä lepää rauhoittavassa, kotoisessa peltomaisemassa.

Uskomattomia nämä keväiset hetket!

- Airisrannan Päivi-

Maalaiselämää

Yön aikana oli satanut melkoinen kerros lunta. Täällä kun on talvella hiljaista muutenkin, uusi lumikerros tekee pihapiiristä täydellisen hiiskumattoman. Minulla on tapana varsinkin aamuisin kurkistella oven raosta ulos niin kauan kuin tarkenen ja ihmetellä  tuota käsittämättömän hiljaista maisemaa. Siihen en ole vielä kyllästynyt. Parin yrityksen jälkeen Sarabi-kissakin uskaltautui  pihalle, mutta muutaman minuutin päästä se oli jo epätoivoisen näköisenä kuikuilemassa verannan ikkunan takana kymmenet kosteat lumipallerot mahan alta roikkuen. Eipä auttanut muu kuin kantaa neito pesuhuoneeseen kuivumaan, niin tiukassa lumimöykyt olivat.

Maalla teiden auraus ei tapahdu automaattisesti. Loppusyksyllä ennen luvattuja lumisateita tai viimeistään hiutaleiden leijuessa taivaalta alas on muistettava pyytää auratraktoria poikkeamaan myös omalle tielle. Tänään tie aurattiin vasta kolmannen kerran, joten ihan hirmuisia lumimääriä Airisrannassa ei ole sentään tullut. Lumipöpperöiset tiet eivät saa siis suuremmin haitata, jos meinaa kovin syrjässä asustaa.

Äidiltä lahjaksi saatu timanttiananas on pirteä väriläiskä verannan vanhalla pöydällä.

Olen huomannut, että maalle muuton myötä monista asioita on alkanut ajatella eri tavalla kuin entisessä elämässä. Kaiken ei tarvitsekaan olla niin helppoa ja itsestäänselvää. Kun meille syksyllä ehdotettiin kimpparoskikseen mukaan tuloa, sitä ei tarvinnut kauan miettiä. Tähän saakka olemme tottuneet siihen, että roskat on aina haettu omasta pihasta säännöllisin väliajoin. Vaan eipä enää jatkossa. Roska-auto hurauttaa viimeisen kerran pihallemme tiistaina, ja sen jälkeen viemme roskat itse tiekunnan yhteiseen roskikseen. 

Viime keväästä lähtien olen myös miettinyt kompostoinnin aloittamista, mutta syystä tai toisesta se on jäänyt. Lähinnä hirvittää, mahtaako homma toimia ympäri vuoden. Luulen kuitenkin, että kimpparoskikseen siirtyminen vauhdittaa myös kompostiasiaa. On varmasti järkevämpää ja mukavampaakin kipata biojätteet omaan kompostoriin kuin kuljetella niitä pitkin teitä säkissä auton perällä. Ja olisihan se hienoa, kun saisi edes vähän multaa omasta takaa.

Kevät näyttää tulevan tänäkin vuonna, sillä makuuhuoneen ikkunalla oleva pikku hortensia on aloittanut uuden elämän. Kuistissa se ehti pari kertaa kuivahtaa niin pahasti, että lehdet tippuivat, mutta eipä tuo näytä pahemmin kasvua haitanneen. Entistä ehommat versot näyttävät nyt puskevan tilalle.

Ja arvatkaas kuka on käynyt vierailemassa talvisella pihamaallamme kerran jos toisenkin?! Kettu ystävämme asteli tässä yhtenä päivänä muina miehinä kohti kuistia kuin olisi ollut aikeissa piipahtaa tervehtimään talonväkeä.

Mustarastaalle laitetut omenan puolikkaat ja rusinat taisivat olla sellainen houkutin, että varovaisuus meinasi ketulta unohtua tyystin. Ilmeestä voi päätellä, että saalis oli puolustamisen arvoinen.

Loppujen lopuksi lumi vain pöllysi, kun pörröhäntä sai ikkunassa tuijottelevista ihmisistä tarpeekseen ja kurvasi metsän siimekseen. Kaksi viimeistä kettukuvaa on otettu keittiön ikkunasta.

Toinen pörröhäntä sen sijaan ottaa elämän rennosti. Märät lumipallerot ovat kuivuneet mahakarvoista ja elämä on taas mallillaan.

Rentoa viikon alkua myös teille!

-Airisrannan Päivi-

Lumipyryä ja muurarin aivoituksia

Lumituisku ja pohjoistuuli. Moni niitä inhoaa, mutta Airisrannassa ne molemmat otetaan tyytyväisin mielin vastaan. Muutaman päivän lumipyryjen jäljiltä täälläkin näyttää vihdoin kunnon talvelta. Ja voi kuinka olen taas pitkästä aikaa nauttinut lumituiskun hämärtämistä iltapäivistä. Niissä on jotakin äärettömän rauhoittavaa. Ainakin silloin, kun saa itse istua sisällä ja katsella ikkunasta ulos ilman, että tarvitsee lähteä pakkasen terästämän puhurin riepoteltavaksi.

Pohjoistuuli on puolestaan Airisrannan kannalta paras tuulen suunta näin talvella. Pihan puolella kuisti toimii lämpöpatterina muualle taloon, ja lähimetsikkö ja muut pihan rakennukset suojaavat taloa. Verannallakin on mukava istuskella, kun tuuli viuhuu talon toisella puolella eikä jäähdytä huoneita oikeastaan ollenkaan.

Mereltä päin ja varsinkin kaakosta puhaltava voimakas tuuli on pahin. Verannan isot ikkunapinnat ovat omiaan päästämään viiman sisälle, eikä pattereiden tuottama lämpö tahdo riittää millään. Meillä onkin tapana antaa kylään tuleville ystäville ja tuttaville villasukkamuistutus. Koskaan kun ei voi ihan varmasti tietää, mistä päin tuuli kyläilypäivänä puhaltaa. Yllä oleva kuva on otettu juuri siihen suuntaan Airistolle, josta tuulen ei tarvitsisi meidän mielestämme puhaltaa oikeastaan milloinkaan.

Kuvan maisemissa on liikkunut myös kettu. Se on yleensä ensimmäinen elollinen olento, joka uskaltautuu jäälle pakkasten tultua,  ja tänäkin aamuna se jolkotteli rauhallisesti kohti venevajaa jäätä pitkin. Niinpä niin - räven raskar över isen...   Laulun tekijä on tainnut olla perillä luonnon tapahtumista, sillä jostakin syystä ketut näyttävät siirtyvän jääreittien käyttöön heti, kun se vain suinkin on mahdollista. Muutenkin lumen tultua huomaa, ettemme taida sittenkään ihan ainoat asukkaat näillä perillä olla. Jäljistä päätellen trafiikki piha-alueella on melkoinen pimeän aikana, ja luultavasti sadat silmäparit tarkkailevat meitä koko ajan hämärän metsän suojista.

Myös linnut ovat löytäneet pihan ruokintapaikalle, vaikka tänä vuonna ruokinnan aloitus viivästyi melkoisesti. Mustarastas-raukka on kyyhöttänyt uskollisesti syreenipensaasta roikkuvan lintulaudan alla odottaen, että välillä tipahtaisi siemen tai pähkinä myös sen iloksi. Siitä on tullut niin rohkea, ettei se lehahda lentoon, vaikka talonväki kulkeekin sen ohitse pihalla.

Laitoin mustarastaalle auringonkukan siemeniä ja pähkinöitä maahankin, mutta melkein heti ne peittyvät tuiskuavan lumen alle. Muovisessa jäätelöastiassa ne sentään pysyivät vähän kauemmin näkyvissä. Kippo ei todellakaan ole mikään pihan kaunistus, mutta lintu oli siitä mielissään. Myös närhi bongasi uuden ruokinta-astian, eikä mennyt kuin hetki, kun se oli jo imuroinnut suurimman osan siemenistä kupuunsa.

Nyt kun talvikelit saapuivat, ja tulisijoja on käytetty lähes päivittäin, on varmasti sopiva hetki esitellä myös Airisrannan erikoinen savuhormi. Se on melkein kuin taideteos portaikossa. Toinen puoli hormista on makuuhuoneen puolella. Savuhormin erikoista muotoa olemme ihmetelleet alusta alkaen, mutta kukaan ei ole oikein osannut sanoa, miksi se on kierteellä. Nuohoojan mielestä muodolla ei ole ainakaan mitään tekemistä sen kanssa, että tulisijat vetäisivät paremmin. Taitaa olla vain niin, että muurari on ollut humoristinen esteetikko, joka on halunnut jättää jälkeensä jotain tavanomaisuudesta poikkeavaa ja päättänyt taiteilla hormista korkkiruuvin.

Onko kukaan muu törmännyt vastaavanlaiseen savuhormin muotokieleen?

Lisää lunta satelee koko ajan, ja ensimmäiset lumityöt on pitkästä aikaa tehty myös Airisrannan pihamaalla. On se vaan mukava, että saaristoonkin saatiin kunnon talvi.  

Rentouttavaa viikonloppua teille kaikille!

-Airisrannan Päivi-

Syysviikon varrelta

Syysviikot ovat hujahtaneet Airisrannassa vauhdilla; jopa niin, ettei tällainen hitaan elämän puolestapuhuja meinaa pysyä vauhdissa mukana. Aurinkoisen kuulakas lokakuu on näyttänyt parhaat puolensa, ja maisema on vähitellen muuttunut kauniin oranssinkeltaiseksi. Tosin tänä aamuna heräsin laivan sumutorven huutoon ja kun kävelin verannalle, ikkunan takana oli vastassa valkoinen sumuseinä, joka alkoi heti vesirajasta. Se oli niin tiheä, ettei vastapäisistä saarista näkynyt pilkahdustakaan. Vaikka sumutorven ääni ennakoikin harmaata aamua, siinä on jotakin äärettömän kiehtovaa.

Kuisti on täyttynyt ulkoa tuoduista pelargonioista ja muutamista muista kesäkukista, joita en hennonut heittää pois. Kaikki eivät todellakaan mahtuneet sisälle, joten pakkasen ruuaksi jäi valtava määrä kauniissa kukassa olleita pelakuita. Eniten harmittaa, etten ehtinyt pelastaa isoa hortensiaa, joka oli tarkoitus kaivaa maahan talveksi. Sain vihjeen Sussilta Förmaaki ja puutarha -blogista, sillä hän oli onnistunut talvettamaan hortensiat kaivamalla ne puutarhassa syvään kuoppaan. No, onneksi ehdin kesällä kasvattaa hyvät poikasenalut emokukasta, joten ehkäpä ne kukoistavat puolestaan ensi kesänä.

Illat ovat pimenneet nopeasti eikä ensimmäistäkään valonpilkahdusta näy missään lukuunottamatta ohi kulkevia laivoja. Mutta sisällä poltetaan senkin edestä kynttilöitä. Niistä tulee samalla suloista lämpöä huoneisiin. Kakluuneja lämmitettiin kylmimmillä ilmoilla, mutta muuten patterit ovat pysyneet vielä tiukasti kiinni.

Portaikossa meillä on vaarini kotitalon vintiltä muutama vuosi sitten löytyneet vanhat lampetit. Ne hakivat paikkaansa talossa pari vuotta ennen kuin viime syksynä keksimme laittaa ne portaikkoon. Siinä ne antavat pehmeää valoa, joka riittää hyvin portaissa kulkemiseen. Ainoa pulma on ollut löytää lampettikynttilöitä kaupasta. Niitä ei nimittäin ainakaan viime joulun alla näkynyt missään. Siksi olemme polttaneet niissä tavallisia kruunukynttilöitä, jotka on ensin katkaistu sopivan kokoisiksi lampetteihin.

Iltahämärissä kulkevat risteilijät loistavat kuin jalokivet kirkkaissa valoissaan. Kun ensimmäisen kerran näin valaistun laivan lipuvan pimeässä Airisrannan ohi, kylmät väreet nousivat selkäpiitäni pitkin. Olin nimittäin muutamia vuosia aiemmin osallistunut kansalaisopiston kirjoittajakurssille, jossa meille annettiin tehtäväksi kirjoittaa pieni tarina mustalla paperilla olleista valkoisista kuvioista tai läikistä. Eli sellainen psykologinen juttu. Näin paperissa heti sieluni silmin pimeässä matkaavan kirkkaasti valaistun laivan, jossa ihmishahmot tanssivat ja ilakoivat, ja musiikki aaltoili ympäröivän veden pinnalla. Rannalla seisoi puolestaan yksinäinen kulkija, joka haikeana seurasi laivan etääntymistä ja toisten ilonpitoa ja onnea.

En enää muista, mitä tarkalleen kirjoitin, mutta laivan näen samanlaisena silmissäni edelleenkin, ja se on pelottavan samannäköinen kuin Airisrannan ohitse nykyisin pimeässä seilaavat laivat. Voitte kuvitella, miltä tuntui ensimmäisen kerran huomata, että tämän kaiken olen nähnyt paperilla jo muutamia vuosia aikaisemmin. Kirjoittajakurssi ehti kokoontua varmaan kaksi tai kolme kertaa ennen kuin se lopetettiin osanottajapulan vuoksi. Minulle siitä jäi kuitenkin merkityksellinen muisto.

Persiljat ehdin kerätä ennen pakkasia, ja aikamoinen nippu niistä oli vielä jäljellä. Kuvaan pääsi myös uusi tuttavuus, myskikurpitsa, johon törmäsin kaupan hedelmäosastolla muutama päivä sitten. Sillä aiomme herkutella pikapuoliin. Kokeilen valmistaa sen samalla tavoin kuin uunijuurekset eli uunissa paahdettuina kuutioina, jotka on pyöräytetty öljyssä ja maustettu suolalla ja pippurilla. Nauris on muuten yksi suosikkini samalla tavalla valmistettuna, tosi hyvää.

 Tällaisia ajatuksia Airisrannasta tällä kertaa. Mukavaa viikonvaihdetta teille kaikille!

-Airisrannan Päivi-

Syksyn haikeutta ja tunnustus

Kummallinen haikeus valtaa mielen aina näin syksyisin. Tuo tunne konkretisoitui taas viime sunnuntaina, kun istuskelin päiväkahvin jälkeen verannalla mietteissäni ja yhtäkkiä kuulin kymmenien kurkien voimakkaan huudon talomme yläpuolelta. Siinä samassa ryntäsin ulos ja näin, kuinka iso kurkiaura lensi juuri pääni yläpuolelta kohti merta. Ne nousivat koko ajan ylemmäksi ja hakivat sopivia ilmavirtauksia vauhdittaakseen matkaansa. Hetken kuluttua kuului jälleen voimistuvaa huutoa, ja toinen suuri kurkiaura lähestyi Airisrantaa. Muutamien minuuttien aikana sadat kurjet ylittivät talomme.

Olin odottanut niitä ja tiesin, että ne saisivat huudoillaan palan nousemaan kurkkuuni. Sinne ne taas menivät, jonnekin kauas ja veivät yhden kesän mennessään. Toivotin niille mielessäni hyvää matkaa. Harmaa sunnuntai-iltapäivä oli kuin tehty haikean tunnelman kulissiksi.

Vaikka viime sunnuntaina oli näin haikeat tunnelmat, aurinko on paistanut sen jälkeen ihanasti eikä syksyn synkkyydestä ole ollut tietoakaan. Tänäänkin eri puolilla Suomea taitaa myrskytä, mutta meillä täällä meren rannassa on hyvinkin rauhaisaa. Eilen, kun myrskyyn varauduttiin parantamalla purjeveneen kiinnityksiä, venevajassa odotti yllätys. Soutuveneruppanamme oli uponnut kokonaan jo ennen ensimmäistäkään syysmyräkkää. No, saatiinhan se sieltä ylös kunnialla.

Alla olevat kuvat verannalta osoittavat, kuinka aurinkoisissa ja valoisissa tunnelmissa täällä on tätä perjantai-iltapäivää vietetty. Muut kuvat ovat parin viikon sisällä napsittuja.

Kurkien lisäksi toinen asia, joka kertoo syksyn saapuneen Airisrantaan ovat kuistin pariovet, jotka on jälleen jokin aika sitten suljettu. Kolea pohjoistuuli on puhaltanut välillä melkoisesti, ja silloin kuisti toimii suljettuine ovineen lämpöpatterina muuhun taloon. Vieläkään ei ole kuitenkaan siirrytty varsinaiseen lämmityskauteen. Isoista ikkunoista auringon lämpö pääsee ihanasti sisälle, ja tänäänkin kirkas aurinkoinen sää  on saanut kärpäset pörräämään verannalla. Syksyn tullen ne ovat taas nimittäin löytäneet tiensä sisälle.

Viikko sitten sain Liebster Award -tunnustuksen Mäntylän Mummilta Mäntylä-blogista. Kiitos tunnustuksestasi ja haasteesta, Mäntylän Mummi! Palkinnon kuvake löytyy blogini sivupalkista.

Palkinnon säännöt ovat seuraavat:

1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
2. Laita palkinto esille blogiisi.
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen.
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa.
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat.
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen.
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

Ja tässä ovat Mäntylän Mummin kysymykset, joihin parhaan kykyni mukaan yritän vastata.

1. Runoa vai proosaa?

Ehkä olen enemmän proosaihminen, tosin senkin lukeminen on viime aikoina ollut vähäistä. Liekö tämä blogimaailma nielaissut niin mukaansa, että kirjojen lukemiselle ei ole enää ollut kovinkaan paljon aikaa. Yleensä luen iltaisin sängyssä ennen nukkumaan menoa. Mutta toki kaunis runo puhuttelee aina ja antaa ajattelemisen aihetta.

2. Kesä vai talvi?

Kesä ja varsinkin kevät, kun luonto puhkeaa loistoonsa on yksinkertaisesti ihanaa aikaa. Talvikin on ihan mukavaa pieninä annoksina, mutta liian pitkä ja kylmä talvi ei niinkään houkuttele. Jouluna sentään pitää olla kunnon kinokset lumituiskuineen.

3. Aamu vai ilta?

Minusta on ihanaa, jos herään aikaisin aamulla pirteänä, sillä rakastan rauhallisia aamuja. Tuntuu, että päivä menee kokonaan hukkaan, jos nukkuu myöhään. Toisaalta iltaisin tulee useimmiten valvottua aivan liian myöhään, sillä aina tuntuu olevan meneillään jotakin mielenkiintoista tekemistä. Siispä liian pitkiksi eivät yöunet ainakaan veny, kun ei milloinkaan malttaisi nukkua.

4. Onko lasisi puoliksi täynnä vai puoliksi tyhjä?

Mielenkiintoinen kysymys. Nykyisessä elämäntilanteessani voisin sanoa, että se on puoliksi täynnä, mutta kyllä se on joskus tuntunut olevan aika lailla tyhjäkin. Taidan olla tässäkin suhteessa sellainen sekä että -ihminen. Ehkä kuitenkin useimmiten yritän ajatella asioiden hyviä puolia, ja tunnen kiitollisuutta monista asioista elämässäni. Onnellisuutta voi tuntea käsittämättömän pienistä hetkistä. Kukapa uskoisi, että onnentunne saattaa vallata vaikka niinkin arkisessa puuhassa kuin ripustaessani pyykkiä ulos kuivumaan. Uskotteko, että useimmiten nautin siitä.

5. Kukkia vai kynttilöitä?

Sekä kukat että kynttilät ovat minulle tärkeitä. Nytkin syyshämärissä kynttilät kuuluvat iltoihin, tulevista talvipäivistä puhumattakaan. Kukat piristävät puolestaan aina, ja niitä on ilo saada vaikkapa mieheltä yllätykseksi. Sitäkin tapahtuu aika usein.

6. Aurinko vai takkatuli?

Kyllä Mäntylän Mummi laittoi nyt vaikeita kysymyksiä, kun en kertakaikkiaan osaa yhdestäkään valita vain toista. Kukapa auringosta luopuisi, mutta en luopuisi takkatulestakaan. Kakluunit kuumottavat kohta täysillä, ja se tunnelma, jonka ritisevä elävä tuli levittää huoneeseen on turvallisen kotoisa. Silloin on ihana kaivautua sohvalle viltteihin ja vain nauttia olostaan.

7. Työ vai vapaa-aika?

Se elämäntapa, jonka valitsimme Airisrantaan muuton myötä tarkoittaa sitä, että työtä ja vapaa-aikaa ei välttämättä voi erottaa toisistaan. Se sopii meille ja olemme onnellisia, että uskalsimme heittäytyä siihen. Sellainen, joka arvostaa säännöllisiä tuloja ja taloudellista turvallisuutta, ei varmasti ymmärrä valintaamme.

8. Punainen vai valkoinen?

Molempia värejä tarvitsen sekä vaatetuksessa että yksityiskohtina sisustuksessa. Molemmissa on valtavasti eri sävyjä, joista aina löytyy sopiva tilanteen mukaan. Eihän kaiken tarvitse olla vitivalkoista tai kirkkaanpunaista.

9. Eniten harmittaa?

Harmituksen aiheita elämässä tietysti riittää, mutta mitään kestoharmitusta minulla ei ole. Loukkaavan käyttäytymisen tai sanojen kohteeksi joutuminen on tietysti harmittavaa ja aiheuttaa pahaa mieltä niin minulle kuin varmasti useimmille muillekin ihmisille.

10. Parasta elämässä?

Parasta elämässä on se, että tuntee olonsa tyytyväiseksi. Mitä muuta voi elämältä toivoa kuin että saa aamuisin herätä hyvällä mielellä uuteen päivään. Ja toisaalta on ymmärrettävä sekin, että aina elämä ei hymyile, mutta sekin kuuluu elämään.

11. Suurin toiveesi?

Olen onnellinen, jos saan elää terveenä tasapainoista tavallista arkea. Samaa toivon läheisilleni. Mitään muuta en  tarvitse.

Taas olen liian laiska laittamaan haastetta eteenpäin, vaikka ihania blogeja olisi vaikka millä mitalla. Joten jos joku kaipaa viikonlopuksi tekemistä, hän ottakoon tästä kysymykset pohdittavakseen ja kertokoon aatoksensa meille kaikille omassa blogissaan.

Ihanaa syksyistä viikonvaihdetta kaikille!

-Airisrannan Päivi-

Myrskyluodon Maijan jäljillä

Myrskyluodon Maija on tullut televisiosta jälleen kerran tänä kesänä. Vaikka nykyisin katselenkin vähän tv-ohjelmia, Maijan tarinaa en halunnut jättää näkemättä. Ensimmäisen kerran katsoin sarjaa 70-luvulla, ja jo silloin se teki minuun, varhaisteini-ikäiseen, syvän vaikutuksen. Nyt olen eläytynyt Maijan elämään koko sydämestäni, kun itsekin saaristossa elelen.

Airisrannan nykyisiä elinoloja ja elämäntapaa ei voi tietenkään edes verrata silloiseen 1800-luvun puolivälin Myrskyluodon karuun ja raskaaseen elämään, mutta jotakin yhteistä meillä kuitenkin on. Meri ja kalliot, luonto myrskyineen ja auringonpaisteineen, elämän ilot ja surut; uusi elinympäristö haasteineen. Nuo kaikki olivat osa myös myrskyluotolaisten jokapäiväistä elämää. Samalla tavalla tähystelen arkipuuhien lomassa keittiön ikkunasta merelle kuten Maijakin pienen torppansa ikkunasta. Säätä ja ohikulkijoita - merihän on Airisrannan maantie.

Sinä kesänä, kun pääsin ylioppilaaksi teimme siskoni ja ystäväni kanssa pyöräretken Ahvenanmaalle. Saavuimme yöjunalla Turun satamaan, josta lähdimme Viking Rosellalla kohti Maarianhaminaa. Olimme varanneet ennakkoon pakettimatkan, joka sisälsi retkipyörät sekä yöpymisen bed & breakfast -majoituksessa. Se heinäkuu oli yksi helteisimmistä ikinä, tai ainakin se oli sitä koko retkemme ajan. Jo aikaisin aamulla aurinko alkoi porottaa kuumasti, ja hikeä valuen poljimme raskailla pyörillä etukäteen suunnitellut päivämatkat maisemia ja luontoa ihastellen. Kivikirkkoja, kimmeltävää merta, rantakallioita pylväskatajineen ja metsämansikoineen. Tuolla reissulla rakastuin Ahvenanmaahan, Myrskyluodon Maijan maisemiin.

Jos joku silloin matkalla laivassa olisi naputtanut minua olkapäälle osoittaen sormellaan kohti Airisrantaa ja sanonut, että tuolla, keskellä saaristoa, tulet asumaan kahdenkymmenenviiden vuoden kuluttua, olisin pitänyt häntä hulluna. Vaikka saaristo olikin tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen, ajatus siellä asumisesta olisi tuntunut utopistiselta. Olinhan juuri saanut opiskelupaikan, ja kaupungissa tulisi olemaan myös työni ja elämäni opiskelujen jälkeenkin. Mutta koskaan ei pitäisi sanoa "ei koskaan", sillä niin vain elämä kuljettaa. Tai ehkä ne ovat juuri unelmat ja haaveet, jotka kuljettavat.

Ehkä jo silloin syttynyt rakkaus saaristoon ja näihin maisemiin johdatti tiemme myöhemmin myös Airisrantaan. Ehkä sittenkin kaikki ne muualla asutut vuodet haimme syvällä sydämessämme juuri tätä paikkaa. Olihan ensikosketus Airisrantaan tuntunut siltä kuin olisimme tulleet kotiin. On  ihmeellinen hetki, kun saapuu outoon paikkaan ja tietää, että kuuluu sinne. Silti muutos on aina vaativa.

Meillä oli vuosien ajan ollut haave pienestä punaisesta tuvasta ja perunamaasta jossakin kaukana kaikesta. Jossakin rauhassa, omissa oloissa. Tuvankokoiset haaveet saivat kuitenkin uudet mittasuhteet, kun törmäsimme Airisrannan myynti-ilmoitukseen kyläreissullamme siskoni luona. Uteliaisuuttamme päätimme vain käväistä katsomassa paikkaa ja taloa, joka oli liian suuri, liian huonossa kunnossa ja  liian kaukana kaikesta. Siitä huolimatta järjen ääni oli vain pientä piipitystä sen tunnemyllerryksen rinnalla, jonka vanha merenrantamiljöö sai aikaiseksi.

Kun ensimmäisen kerran ajoimme vanhan talon pihapiiriin, sitä ympäröi rauha, jollaista en ollut koskaan ennen kokenut. Meri oli peilityyni, maisema sateesta harmaa ja hiljainen, ja tuntui kuin kukkivat syreenit ja omenapuut olisivat sulkeneet syliinsä. Vain mustarastas kujersi alkukesän riemulla jossakin lähimetsikössä. Siinä hetkessä oli taikaa, eikä talo jättänyt meitä rauhaan.

Vuosien varrella on vain vahvistunut tunne siitä, kuinka armollinen vanha talo pihapiireineen onkaan. Kaiken ei tarvitse olla prikulleen, ei virheetöntä eikä täydellistä. Pihalla rikkaruohot rönsyilevät välillä enemmän, välillä vähemmän, ja paljon on vielä keskeneräistä ja korjattavaa. Ongelmat ja murheet eivät ole kadonneet mihinkään. Silti elämä tuntuu nyt täydeltä ja oikeanlaiselta, meille juuri sopivalta. Olemmehan löytäneet kotiin.

Auringonpaisteista kesäviikkoa teille kaikille!

-Airisrannan Päivi-

Vaaravyöhykkeellä

Niin upeaa aikaa kuin kesä onkin, siihen liittyy ainakin yksi vähemmän mukava asia, nimittäin punkit. Meillä täällä meren rannalla noita kiusankappaleita on irroteltu kissoista jo maaliskuusta lähtien. Punkithan eivät tarvitse kuin viiden asteen lämpötilan pysyäkseen toimintakykyisinä. Toisaalta kissat ovat hyvä indikaattori punkkikannalle. Kun hernemäisiä otuksia tipahtelee pitkin lattioita, muistaa itsekin olla varovainen ulkona liikkuessaan.

Punkit sinänsä ovat meidän perheessä tuttuja jo vuosikymmenien takaa, sillä olen lapsuudesta saakka viettänyt kesiä kalastajamökissämme meren saaressa Kokkolan liepeillä. Tuolla alueellahan esiintyy juuri vaarallista Kumlingen tautia eli puutiaisaivokuumetta, jota taigapunkit levittävät. Siksi olen TBE-rokotteen vahva puolestapuhuja, ja muutenkin jokailtaisten punkkisyynien kannattaja. Otimme kolmen rokotteen sarjan koko perheelle kuutisen vuotta sitten ensimmäisen kerran ja viime keväänä jälleen tehosterokotteen. Kaikkiaan siis neljä rokotetta tähän mennessä. Se on mielestäni halpa henkivakuutus tautia vastaan. Nykyisinhän punkit ovat levittäytyneet jo koko Suomeen aivan pohjoisinta Lappia lukuunottamatta. Varsinkin Airisrantaan muuton jälkeen olen ollut tyytyväinen, että rokote on aikanaan tullut hankittua.

Punkkiasia aktivoitui taas oikein kunnolla toissa viikolla, kun poika huomasi jalassaan jo melko muhkeankokoisen verenimijän. Punkki oli ehtinyt olla sääressä hyvinkin vuorokauden verran. Vaikka poika on jo yli kaksikymppinen nuorimies, punkinpuremilta hän on tähän mennessä välttynyt. Nyt se oli nähtävästi tullut kesätyöpaikan trimmeröintihommissa. Äiti on aina äiti aikuiselle lapsellekin, ja niinpä vannotin poikaa seuraamaan puremiskohtaa siltä varalta, että ihoon tulisi myöhemmin jotain muutoksia.

Meni viikko ja jalkaan ilmestyi tummanpunainen rengasmainen vanne, jonka keskusta oli hieman vaaleampi. Iho oli myös kutiseva ja kosketusherkkä, ja koko nilkka turposi. Eihän siinä muu auttanut kuin passittaa hänet perjantai-iltana päivystykseen. Borrelioositartunnan merkit totesi lääkärikin heti. Onneksi tartunta voidaan hoitaa antibiooteilla, jos se havaitaan mahdollisimman aikaisessa vaiheessa. TBE-rokotehan ei taas borrelioosiin tehoa. Uskon ja toivon, että pojan kohdalla asia saatiin lopullisesti kuntoon. Onni onnettomuudessa oli se, että ihomuutos tuli näkyviin; puremakohtahan saattaa olla myös täysin oireeton, jolloin hoitoon ei tietenkään osaa hakeutua.

Ajattelin kirjoittaa tästä ihan sen takia, että te kaikki luonnossa ja mökeillä liikkujat muistaisitte punkkivaaran. Borrelioosi on vaarallinen tauti hoitamattomana, ja kuinka helposti sen huonolla tuurilla voikaan saada.

Kuvat eivät tällä kertaa liity mitenkään aiheeseen, mutta en kuitenkaan viitsinyt laittaa tähän iljettävien punkkien tai pojan karvaisen jalan kuvia. :)

Mukavan kesäistä viikkoa punkeista huolimatta!

-Airisrannan Päivi-