Mustikka-flow ja kirpparilöytö

Oletteko joskus uppoutuneet johonkin tekemiseen niin innolla, että puuhastelu alkaa tulla uniinkin? Täällä on kuulkaas mustikanvarvut vilisseet silmissä jo jonkin aikaa sekä päivällä että yöllä. Airisrannassa on nimittäin nyt paras mustikka-aika. Ja Airisrannan emännällä mustikka-flow! Olen ihan elementissäni, kun saan marssia kumisaappaat jalassa muutaman sadan metrin päähän kotipihasta, ja pulleat mustikat alkavat ropista poimuriin. Ja niitä on paljon. Voiko ihminen enempää elämältä toivoa!

Kovin selkäystävällistä puuhaa marjanpoiminta ei kylläkään ole, ja välillä olen kävellyt kuin noita-akka koukussa monta tuntia metsäreissun jälkeen. Mutta pienistä kolotuksista viis, sillä minusta on niii-in ylellistä, kun voi kipaista lähimetsään vaikka hetken mielijohteesta. Saaressa asuu toinen yhtä innokas marjastaja, ja toissapäivänäkin kyykimme yhdessä Matin, 84 v., kanssa rintarinnan tienvarren metsikössä mukavia rupatellen. Matti tosin jäi vielä poimimaan päivätavoitteensa loppuun, kun itse jo luovutin. Aikamoinen seniorikansalainen! Minusta parin tunnin reissut ovat sopivia, mutta toisaalta saatan tehdä niitä kaksi kertaa päivässä. Suurempi urakka onkin sitten marjojen puhdistus.

Flow on ihana tila. Samanlaista innostusta koin myös lapsena, kun teimme serkkupojan kanssa pahvilaatikosta nukkekotia. Tuskin syömässä maltettiin välillä käydä, niin antaumuksella värkkäsimme sitä myöhäiseen iltaan saakka. Koko yön näin unta pahvitalosta liehuvine ikkunaverhoineen ja tulitikkuaskihuonekaluineen. Serkkupoika puolestaan eläytyi touhuihimme niin voimallisesti, että käveli unissaan sänkyni viereen mumisemaan keksimänsä ratkaisun päivällä askarruttaneeseen rakenneongelmaan.

Mutta palatakseni mustikoihin. Kun kerran tuoreita mustikoita on saatavilla, meillä tehdään niistä heti maailman ihaninta mustikkapiirakkaa. Mehevää, suussasulavaa herkkua. Kesän ensimmäistä piirakkaa oli niin kiire maistelemaan, että en ehtinyt ottaa siitä kuvaakaan, joten lauantain iltapäiväkahville täytyi tehdä jo toinen. Heinäkuun helle ei vain tälläkään kertaa suosinut kahvihetkeä, sillä heti kun sain pöydän katettua, aurinko vetäytyi pilveen eikä suostunut sieltä enää koko iltana näyttäytymään.

En pidä itseäni minään viherpeukalona, mutta tästä hentoisesta hortensianalusta olen onnellinen. Kun se nyt sattui mustikkakulhon kaveriksi, suotakoon sillekin muutama sananen. Keväällä, kun leikkasin kuistissa talvehtineen äidiltäni vuosi sitten saamani hortensian, otin siitä muutamia leikattuja oksia talteen. Alkukesällä sitten tökkäsin ne kokeilumielessä multaan, ja tässä on tulos. Sisko kasvaa yhtä vauhdikkaasti viereisessä ruukussa. En olisi ikinä uskonut, että pistokas alkaa jopa kukkia. Ulkona oven vieressä "äitikin" voi upeasti, mutta siitä laitan kuvia joskus myöhemmin.  

Muutama päivä sitten kävin taas pitkästä aikaa kirpparilla, ja löysin ilokseni tämän pienen tarjoiluastian neljällä eurolla. Olen etsinyt vanhaa tarjotinta melkein epätoivon partaalla (vahingossa!?) poisheittämäni tilalle. Mikä mielenhäiriö lienee saikin minut viime kesänä laittamaan roskikseen sukutalon vintiltä löytyneen vanhan ison tarjottimen. Se harmitti jälkeenpäin niin vimmatusti, että päätin olla enää ikinä heittämättä mitään pois. Olihan se kulunut ja melko surkean näköinen, mutta sittenkin...

Tämä löydös on minusta kaunis, vaikka kulunut sekin on. Lautanen on melko painava, ja luulen, että se on alpakkaa. Osaisikohan joku vinkata, mitkä ovat nuo kaiverruksen kauniit kirjaimet? Itse arvelen, että siinä olisi S ja T? Vanhat koukeroiset kirjaimet eivät oikein kuulu osaamiseni piiriin. :)

Viikko sitten sain myös haasteen Ninnulta Kuvittelun ilo -blogista. Kiitos Ninnu siitä! Haasteessa pyydetään esittelemään kolme mielenkiintoista blogia ja haastamaan samalla nämä blogit edelleen mukaan. Koska osallistuin tähän samaan haasteeseen jo muutama viikko sitten, en tällä kertaa esittele lisää blogeja. Sen sijaan kehotan teitä, rakkaat lukijani, tutustumaan Ninnun kauniiseen ja herkkään Kuvittelun ilo -blogiin, jossa Ninnu esittelee omia upeita piirroksiaan ja kauniita akvarellitöitään.

Suloista sunnuntain jatkoa!

-Airisrannan Päivi-

Myrskyluodon Maijan jäljillä

Myrskyluodon Maija on tullut televisiosta jälleen kerran tänä kesänä. Vaikka nykyisin katselenkin vähän tv-ohjelmia, Maijan tarinaa en halunnut jättää näkemättä. Ensimmäisen kerran katsoin sarjaa 70-luvulla, ja jo silloin se teki minuun, varhaisteini-ikäiseen, syvän vaikutuksen. Nyt olen eläytynyt Maijan elämään koko sydämestäni, kun itsekin saaristossa elelen.

Airisrannan nykyisiä elinoloja ja elämäntapaa ei voi tietenkään edes verrata silloiseen 1800-luvun puolivälin Myrskyluodon karuun ja raskaaseen elämään, mutta jotakin yhteistä meillä kuitenkin on. Meri ja kalliot, luonto myrskyineen ja auringonpaisteineen, elämän ilot ja surut; uusi elinympäristö haasteineen. Nuo kaikki olivat osa myös myrskyluotolaisten jokapäiväistä elämää. Samalla tavalla tähystelen arkipuuhien lomassa keittiön ikkunasta merelle kuten Maijakin pienen torppansa ikkunasta. Säätä ja ohikulkijoita - merihän on Airisrannan maantie.

Sinä kesänä, kun pääsin ylioppilaaksi teimme siskoni ja ystäväni kanssa pyöräretken Ahvenanmaalle. Saavuimme yöjunalla Turun satamaan, josta lähdimme Viking Rosellalla kohti Maarianhaminaa. Olimme varanneet ennakkoon pakettimatkan, joka sisälsi retkipyörät sekä yöpymisen bed & breakfast -majoituksessa. Se heinäkuu oli yksi helteisimmistä ikinä, tai ainakin se oli sitä koko retkemme ajan. Jo aikaisin aamulla aurinko alkoi porottaa kuumasti, ja hikeä valuen poljimme raskailla pyörillä etukäteen suunnitellut päivämatkat maisemia ja luontoa ihastellen. Kivikirkkoja, kimmeltävää merta, rantakallioita pylväskatajineen ja metsämansikoineen. Tuolla reissulla rakastuin Ahvenanmaahan, Myrskyluodon Maijan maisemiin.

Jos joku silloin matkalla laivassa olisi naputtanut minua olkapäälle osoittaen sormellaan kohti Airisrantaa ja sanonut, että tuolla, keskellä saaristoa, tulet asumaan kahdenkymmenenviiden vuoden kuluttua, olisin pitänyt häntä hulluna. Vaikka saaristo olikin tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen, ajatus siellä asumisesta olisi tuntunut utopistiselta. Olinhan juuri saanut opiskelupaikan, ja kaupungissa tulisi olemaan myös työni ja elämäni opiskelujen jälkeenkin. Mutta koskaan ei pitäisi sanoa "ei koskaan", sillä niin vain elämä kuljettaa. Tai ehkä ne ovat juuri unelmat ja haaveet, jotka kuljettavat.

Ehkä jo silloin syttynyt rakkaus saaristoon ja näihin maisemiin johdatti tiemme myöhemmin myös Airisrantaan. Ehkä sittenkin kaikki ne muualla asutut vuodet haimme syvällä sydämessämme juuri tätä paikkaa. Olihan ensikosketus Airisrantaan tuntunut siltä kuin olisimme tulleet kotiin. On  ihmeellinen hetki, kun saapuu outoon paikkaan ja tietää, että kuuluu sinne. Silti muutos on aina vaativa.

Meillä oli vuosien ajan ollut haave pienestä punaisesta tuvasta ja perunamaasta jossakin kaukana kaikesta. Jossakin rauhassa, omissa oloissa. Tuvankokoiset haaveet saivat kuitenkin uudet mittasuhteet, kun törmäsimme Airisrannan myynti-ilmoitukseen kyläreissullamme siskoni luona. Uteliaisuuttamme päätimme vain käväistä katsomassa paikkaa ja taloa, joka oli liian suuri, liian huonossa kunnossa ja  liian kaukana kaikesta. Siitä huolimatta järjen ääni oli vain pientä piipitystä sen tunnemyllerryksen rinnalla, jonka vanha merenrantamiljöö sai aikaiseksi.

Kun ensimmäisen kerran ajoimme vanhan talon pihapiiriin, sitä ympäröi rauha, jollaista en ollut koskaan ennen kokenut. Meri oli peilityyni, maisema sateesta harmaa ja hiljainen, ja tuntui kuin kukkivat syreenit ja omenapuut olisivat sulkeneet syliinsä. Vain mustarastas kujersi alkukesän riemulla jossakin lähimetsikössä. Siinä hetkessä oli taikaa, eikä talo jättänyt meitä rauhaan.

Vuosien varrella on vain vahvistunut tunne siitä, kuinka armollinen vanha talo pihapiireineen onkaan. Kaiken ei tarvitse olla prikulleen, ei virheetöntä eikä täydellistä. Pihalla rikkaruohot rönsyilevät välillä enemmän, välillä vähemmän, ja paljon on vielä keskeneräistä ja korjattavaa. Ongelmat ja murheet eivät ole kadonneet mihinkään. Silti elämä tuntuu nyt täydeltä ja oikeanlaiselta, meille juuri sopivalta. Olemmehan löytäneet kotiin.

Auringonpaisteista kesäviikkoa teille kaikille!

-Airisrannan Päivi-

Tuliaisia kesäkeittiöön

Näin kesäisin Airisrannassa piipahtelee vieraita tuon tuostakin. Toiset käyvät pikavisiitillä, mutta aika monet sukulaiset ja ystävät viipyvät meillä pari kolme päivää. Siinä ajassa ehditään vaihtaa kuulumiset, herkutella ja tehdä vaikkapa pieniä kävelylenkkejä lähiympäristössä.

Ystäväni opiskeluajoilta - huh, miten kauan siitäkin on - piipahti kesävierailulla Airisrannassa ja toi tuliaisina suloiset keittiöpyyhkeet. Minusta on aina mukava saada käytännöllisiä tuomisia, ja niitähän keittiöpyyhkeet takuuvarmasti ovat. Sitä paitsi pyyhkeitä ei voi koskaan olla liikaa. Ja miten kesäisen tunnelman ne toivat keittiöön.

Vuosia sitten pojan ystävä, fiksu nuorimies, lahjoitti meille setänsä tekemän takorautaisen pyyhekoukun, jolle löytyi sopiva paikka keittiön oven pielestä. Koukku on kuin tehty Airisrantaan, vaikka saadessamme sen meillä ei ollut edes aavistusta nykyisestä kodistamme. Karheassa koukussa on ruusupyyhkeenkin hyvä roikkua.

Pihalla kasvaa siellä sun täällä villiruusuja, jotka kohta jo lopettelevat kukintaansa. Olen kantanut niitä maljakkoon useammankin kerran, mutta vielä lähdin hakemaan kimpun sinkkisankoon, kun katselin ruusujen koristamaa pyyhettä. Ihan samaa sävyä kun ovat sekä pyyhkeen ruusut että oikeat.

Ensimmäinen laatikko mansikoita odottaa varastossa perkaamista ja pakastamista. Maistiaisia otettiin kuitenkin heti pieni kulhollinen, joka hävisi suklaajäätelön kaverina parempiin suihin. Makeita ja pehmeän kypsiä olivat.

Kurkistetaanpas vielä pihalle.  Etupihan kukkapenkissä liljat ovat venähtäneet jo melko komeiksi. Viime kesänä pari kituliaasti kasvavaa kukkavartta siirrettiin syreenipuskien alta uuteen kukkapenkkiin, jonka teimme piharemontin yhteydessä. Nyt ne ovat lisääntyneet moninkertaisesti ja meinaavat viedä pituudessa voiton riipparaidasta, joka oli tarkoitettu penkin korkeimmaksi kasviksi. Ja kohtahan nuo saarinaapurilta saadut kuunliljatkin aukaisevat nuppunsa.

Mukavaa viikonlopun jatkoa!

-Airisrannan Päivi-

Kesätouhuja ja haaste

Tulihan se kesä lopulta meillekin. Raikas merituuli on tähän saakka ansiokkaasti pitänyt huolen siitä, ettei hiki ole noussut pintaan, vaikka aurinko on porottanutkin välillä ihan mukavasti. Ja lämmin kun on, piti tietysti ensimmäisen kerran laittaa hihaton t-paita päälle ja polttaa olkapäät siitä kohtaa, mihin hihansuu loppuu. Siltä kapealta kaistaleelta, joka aina jää jostain syystä vähäisimmälle määrälle aurinkovoidetta.

Aurinkotuolissa täällä ei kuitenkaan ole lekoteltu vaan aloitettu innokkaasti kesäkauden yksi must-jutuista eli mattojen pesu. Painepesuri vain terassille, vähän mäntysuopaa, juuriharja tehosteeksi, ja puhdasta syntyy alta aikayksikön.

Mutta parasta mattojen pesussa on ansaittu tauko hikisen työn lomassa. Arvaatte varmaan, kuinka ihanalta jääkylmä mansikkabanaanipirtelö maistui, kun mäntysuovalta tuoksuvat puhtaat matot lopulta kuivuivat rakennuspukeista kyhätyn kuivaustelineen päällä.

Aamulla Nalakin oli tyytyväinen, kun löysi keittiöstä kadonneet kynsien terotusalustansa pihalta roikkumasta. Pitihän ne heti merkata omiksi ennen kuin sisko ennättää vallata puhtaat matot itselleen.

Purjehdustaitojakin on ehditty hioa tekemällä pari pidempää reissua viikonloppuisin. Sunnuntaina lähdimme mukavassa myötätuulessa kohti Turkua. Tarkoitus oli vain seilata lähivesillä ilman sen kummempaa määränpäätä, mutta kun tyttäremme sattui soittamaan kesken matkanteon ja ilmoitti odottelevansa kaupungissa kyytiä kotiin, päätimme suunnata kokkamme kohti Aurajokea.

Vähän hirvitti, kuinka rantautuminen vierasvenesatamaan mahtaa onnistua ja saadaanko tyttö ylipäätään veneeseen, mutta hyvinhän kaikki loppujen lopuksi kävi. Naapuriveneet säästyivät kolhuilta eikä kukaan pudonnut Aurajokeen. Ehkä uskaltaudumme toisenkin kerran Turkuun.

Juhannuksena meri oli peilityyni, joten purjehtimisesta ei voinut hyvällä tahdollakaan puhua. Moottorin avustuksella sentään pääsimme pienessä vesisateessa siskon luo kyläreissulle. Siitä olikin jo vierähtänyt aikaa, kun viimeksi olin nähnyt sisareni talon mereltä päin. Ihanan idyllinen talo puutarhoineen, joka on ollut innoittajana ja esikuvana myös omassa kunnostusprojektissamme.

Palatessamme kotiin kyläreissulta maisema värjäytyi ilta-auringossa todella upeaksi, kun sadepilvet alkoivat vähitellen väistyä. Kyllä kesäinen ilta osaa olla kaunis.

Olen saanut edellisen postaukseni jälkeen myös haasteen Kivimäen emännältä Kaikkea hyvää -blogista. Haasteen tarkoituksena on esitellä kolme mielenkiintoista blogia ja samalla haastaa kyseiset blogit edelleen mukaan. Koska muita blogeja en seuraakaan kuin mielenkiintoisia, oli niiden joukosta kolmen löytäminen jo sinänsä haasteellista. Niinpä päädyin varsin rationaaliseen valintakriteeriin: mukaan valikoitui kolme sellaista hurmaavaa blogia, joihin olen tutustunut vasta hiljattain.

1. Mias gamla hus

Mias gamla hus on ihana blogi vanhan talon kunnostusprojektista, jossa kauniita yksityiskohtia riittää niin talon sisällä kuin ulkonakin. Talo on täynnä upeita vanhoja huonekaluja ja esineitä, jotka käsistään taitava Mia on saanut entistä ehommiksi. Taloa ympäröi unelmien puutarha, jonka väriloisto  hurmaa.

2. Kurpitsalaakso

Kurpitsalaakso on kuin pieni kartano tiluksineen, jossa tummarunkoiset rokokoo-kalusteet täydentävät tunnelmaa. Muhkea puutarha on täynnä toinen toistansa kauniimpia kukkijoita, ja entinen kauppiaan talo pursuaa Elise-rouvan tekemiä mielenkiintoisia antiikki- ja kirppislöytöjä.

3. Muusan elokuu

Muusan elokuu on blogi, jossa upeat kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa arjen kauneudesta ja elämän ohikiitävistä hetkistä. Muusa saa inspiraationsa vanhoista taloista ja kaupungeista sekä niiden historiasta. Miten kaunista tavallinen arkinen elämä voikaan olla!

Helteisiä päiviä toivotellen

-Airisrannan Päivi-