Vanhan ajan kaipuu

Syksyisin minuun iskee usein kaipuu vanhan ajan levolliseen tunnelmaan. Tekee mieli sulkeutua hämärään pirttiin, jossa kynttilät lepattavat ja liesi hohkaa kuumuuttaan. Eikä haittaa, vaikka ulkona sade ropisee ikkunaruutuun, ja tuuli ulvoo nurkissa. Sisällä on turvallista ja lämmintä, ja kiire ja vaatimukset ovat jossain muualla. Tänään on ollut juuri sellainen sunnuntai.

Tuli on ritissyt kakluunissa, on syöty mehevän pehmeää uunilohta, nautittu iltapäiväkahvit Mozartin Requiemin siivittämänä. Minun mielessäni syksyiset sunnuntai-iltapäivät ja klassinen musiikki ovat aina kuuluneet yhteen, ja edelleen tuo yhtälö tuntuu toimivan.

Myös vanhan ajan ruuat tulevat usein syksyllä mieleen. Ennen vanhaan metsän antimet kerättiin visusti talteen ja niitä myös käytettiin ruuanlaitossa ihan eri mittakaavassa kuin nykyisin. Vuosia sitten sain tuttavaltani syksyisen vanhan ajan puolukkapuuron reseptin. Hänen kotonaan sitä oli aina kutsuttu kuutamopuuroksi. Kun jossain vaiheessa yritin googlettaa kuutamopuuroa, sain tulokseksi kyllä jotain ihan muuta kuin puolukoista tehtyä puuroa. No, nimellä ei niinkään väliä, jos puuro vain maistuu hyvältä. Ja siltä tämä puolukoista ja ruisjauhoista tehty makea herkku tosiaan maistuu.

Puuro on niin yksinkertainen tehdä, että vaikka edellisestä herkuttelukerrasta oli vuosia aikaa, ohjetta ei tarvinnut kauan miettiä. Kaikkia ainesosia tulee nimittäin 3 desilitraa. Survotut puolukat, sokeri, ruisjauhot ja kiehuva vesi sekoitetaan keskenään ja vatkataan sähkövatkaimella niin kauan, että puurosta tulee vaaleanpunaista ja kuohkeaa. Puuroa kannattaa vatkata ainakin 15 minuuttia. Nykyvehkeillä helppoa, mutta on varmasti aikanaan vaatinut melkoiset käsivoimat. Lopputuloksena on kuitenkin ihanan pehmeä vaaleanpunainen unelma, jonka voi nauttia vaikka maidon kanssa.

Syksyn tunnelmaan kuuluvat myös tietyt kuvat. Minulle on tullut tavaksi hankkia joka vuosi keittiön seinälle Martta Wendelinin kaunis kalenteri. Se sopii tunnelmaltaan Airisrantaan, ja huomaan usein jääväni tuijottamaan sen kauniita kuvituksia päivämääriä miettiessäni. Kuvissa on juuri sitä vanhan ajan levollista tunnelmaa, hyvän elämän kuvausta. Olen säästänyt edellisvuosien kalenterit, sillä niitä ei vain kerta kaikkiaan voi heittää pois.

Pihapiirissäkin on aika seishtunut tunnelma, sillä kaikki, mikä puista on viikon varrella pudonnut maahan, on saanut siinä myös rauhassa olla. Aamupäivästä alkoi sade, joten haravointi sai vieläkin jäädä odottamaan. Minua eivät kuitenkaan syksyn lehdet ahdista, sillä mikä voi olla rauhoittavampi ja kauniimpi näky pihamaalla kuin maahan pudonneet isot vaahteranlehdet. Kuva on otettu kuistin ikkunasta, ja siksi ruma sähkökeskus tuli pakosta kuvaan mukaan.

Sisällä kuistissa kukat jatkavat elämäänsä. Pieni hortensia on muuttunut vihreäksi ja aina välillä pohdin, pitäisikö kukinto poistaa. Kaunishan se on vihreänäkin.

Kesän aikana löysimme kuvassa pilkottavan peilin komuutin yläpuolelle. Se on myyjän mukaan kuulunut vanhaan piironkiin, joten meidän mielestämme se sopi myös vanhan komuutin pariksi. Oikein tarpeellinen ja ilahduttava löytö.

Sunnuntai on jo illassa ja viikon tulevat puuhat odottavat. Mukavaa alkavaa viikkoa teille kaikille!

-Airisrannan Päivi-

Syysviikon varrelta

Syysviikot ovat hujahtaneet Airisrannassa vauhdilla; jopa niin, ettei tällainen hitaan elämän puolestapuhuja meinaa pysyä vauhdissa mukana. Aurinkoisen kuulakas lokakuu on näyttänyt parhaat puolensa, ja maisema on vähitellen muuttunut kauniin oranssinkeltaiseksi. Tosin tänä aamuna heräsin laivan sumutorven huutoon ja kun kävelin verannalle, ikkunan takana oli vastassa valkoinen sumuseinä, joka alkoi heti vesirajasta. Se oli niin tiheä, ettei vastapäisistä saarista näkynyt pilkahdustakaan. Vaikka sumutorven ääni ennakoikin harmaata aamua, siinä on jotakin äärettömän kiehtovaa.

Kuisti on täyttynyt ulkoa tuoduista pelargonioista ja muutamista muista kesäkukista, joita en hennonut heittää pois. Kaikki eivät todellakaan mahtuneet sisälle, joten pakkasen ruuaksi jäi valtava määrä kauniissa kukassa olleita pelakuita. Eniten harmittaa, etten ehtinyt pelastaa isoa hortensiaa, joka oli tarkoitus kaivaa maahan talveksi. Sain vihjeen Sussilta Förmaaki ja puutarha -blogista, sillä hän oli onnistunut talvettamaan hortensiat kaivamalla ne puutarhassa syvään kuoppaan. No, onneksi ehdin kesällä kasvattaa hyvät poikasenalut emokukasta, joten ehkäpä ne kukoistavat puolestaan ensi kesänä.

Illat ovat pimenneet nopeasti eikä ensimmäistäkään valonpilkahdusta näy missään lukuunottamatta ohi kulkevia laivoja. Mutta sisällä poltetaan senkin edestä kynttilöitä. Niistä tulee samalla suloista lämpöä huoneisiin. Kakluuneja lämmitettiin kylmimmillä ilmoilla, mutta muuten patterit ovat pysyneet vielä tiukasti kiinni.

Portaikossa meillä on vaarini kotitalon vintiltä muutama vuosi sitten löytyneet vanhat lampetit. Ne hakivat paikkaansa talossa pari vuotta ennen kuin viime syksynä keksimme laittaa ne portaikkoon. Siinä ne antavat pehmeää valoa, joka riittää hyvin portaissa kulkemiseen. Ainoa pulma on ollut löytää lampettikynttilöitä kaupasta. Niitä ei nimittäin ainakaan viime joulun alla näkynyt missään. Siksi olemme polttaneet niissä tavallisia kruunukynttilöitä, jotka on ensin katkaistu sopivan kokoisiksi lampetteihin.

Iltahämärissä kulkevat risteilijät loistavat kuin jalokivet kirkkaissa valoissaan. Kun ensimmäisen kerran näin valaistun laivan lipuvan pimeässä Airisrannan ohi, kylmät väreet nousivat selkäpiitäni pitkin. Olin nimittäin muutamia vuosia aiemmin osallistunut kansalaisopiston kirjoittajakurssille, jossa meille annettiin tehtäväksi kirjoittaa pieni tarina mustalla paperilla olleista valkoisista kuvioista tai läikistä. Eli sellainen psykologinen juttu. Näin paperissa heti sieluni silmin pimeässä matkaavan kirkkaasti valaistun laivan, jossa ihmishahmot tanssivat ja ilakoivat, ja musiikki aaltoili ympäröivän veden pinnalla. Rannalla seisoi puolestaan yksinäinen kulkija, joka haikeana seurasi laivan etääntymistä ja toisten ilonpitoa ja onnea.

En enää muista, mitä tarkalleen kirjoitin, mutta laivan näen samanlaisena silmissäni edelleenkin, ja se on pelottavan samannäköinen kuin Airisrannan ohitse nykyisin pimeässä seilaavat laivat. Voitte kuvitella, miltä tuntui ensimmäisen kerran huomata, että tämän kaiken olen nähnyt paperilla jo muutamia vuosia aikaisemmin. Kirjoittajakurssi ehti kokoontua varmaan kaksi tai kolme kertaa ennen kuin se lopetettiin osanottajapulan vuoksi. Minulle siitä jäi kuitenkin merkityksellinen muisto.

Persiljat ehdin kerätä ennen pakkasia, ja aikamoinen nippu niistä oli vielä jäljellä. Kuvaan pääsi myös uusi tuttavuus, myskikurpitsa, johon törmäsin kaupan hedelmäosastolla muutama päivä sitten. Sillä aiomme herkutella pikapuoliin. Kokeilen valmistaa sen samalla tavoin kuin uunijuurekset eli uunissa paahdettuina kuutioina, jotka on pyöräytetty öljyssä ja maustettu suolalla ja pippurilla. Nauris on muuten yksi suosikkini samalla tavalla valmistettuna, tosi hyvää.

 Tällaisia ajatuksia Airisrannasta tällä kertaa. Mukavaa viikonvaihdetta teille kaikille!

-Airisrannan Päivi-

Syksyn haikeutta ja tunnustus

Kummallinen haikeus valtaa mielen aina näin syksyisin. Tuo tunne konkretisoitui taas viime sunnuntaina, kun istuskelin päiväkahvin jälkeen verannalla mietteissäni ja yhtäkkiä kuulin kymmenien kurkien voimakkaan huudon talomme yläpuolelta. Siinä samassa ryntäsin ulos ja näin, kuinka iso kurkiaura lensi juuri pääni yläpuolelta kohti merta. Ne nousivat koko ajan ylemmäksi ja hakivat sopivia ilmavirtauksia vauhdittaakseen matkaansa. Hetken kuluttua kuului jälleen voimistuvaa huutoa, ja toinen suuri kurkiaura lähestyi Airisrantaa. Muutamien minuuttien aikana sadat kurjet ylittivät talomme.

Olin odottanut niitä ja tiesin, että ne saisivat huudoillaan palan nousemaan kurkkuuni. Sinne ne taas menivät, jonnekin kauas ja veivät yhden kesän mennessään. Toivotin niille mielessäni hyvää matkaa. Harmaa sunnuntai-iltapäivä oli kuin tehty haikean tunnelman kulissiksi.

Vaikka viime sunnuntaina oli näin haikeat tunnelmat, aurinko on paistanut sen jälkeen ihanasti eikä syksyn synkkyydestä ole ollut tietoakaan. Tänäänkin eri puolilla Suomea taitaa myrskytä, mutta meillä täällä meren rannassa on hyvinkin rauhaisaa. Eilen, kun myrskyyn varauduttiin parantamalla purjeveneen kiinnityksiä, venevajassa odotti yllätys. Soutuveneruppanamme oli uponnut kokonaan jo ennen ensimmäistäkään syysmyräkkää. No, saatiinhan se sieltä ylös kunnialla.

Alla olevat kuvat verannalta osoittavat, kuinka aurinkoisissa ja valoisissa tunnelmissa täällä on tätä perjantai-iltapäivää vietetty. Muut kuvat ovat parin viikon sisällä napsittuja.

Kurkien lisäksi toinen asia, joka kertoo syksyn saapuneen Airisrantaan ovat kuistin pariovet, jotka on jälleen jokin aika sitten suljettu. Kolea pohjoistuuli on puhaltanut välillä melkoisesti, ja silloin kuisti toimii suljettuine ovineen lämpöpatterina muuhun taloon. Vieläkään ei ole kuitenkaan siirrytty varsinaiseen lämmityskauteen. Isoista ikkunoista auringon lämpö pääsee ihanasti sisälle, ja tänäänkin kirkas aurinkoinen sää  on saanut kärpäset pörräämään verannalla. Syksyn tullen ne ovat taas nimittäin löytäneet tiensä sisälle.

Viikko sitten sain Liebster Award -tunnustuksen Mäntylän Mummilta Mäntylä-blogista. Kiitos tunnustuksestasi ja haasteesta, Mäntylän Mummi! Palkinnon kuvake löytyy blogini sivupalkista.

Palkinnon säännöt ovat seuraavat:

1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
2. Laita palkinto esille blogiisi.
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen.
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa.
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat.
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen.
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

Ja tässä ovat Mäntylän Mummin kysymykset, joihin parhaan kykyni mukaan yritän vastata.

1. Runoa vai proosaa?

Ehkä olen enemmän proosaihminen, tosin senkin lukeminen on viime aikoina ollut vähäistä. Liekö tämä blogimaailma nielaissut niin mukaansa, että kirjojen lukemiselle ei ole enää ollut kovinkaan paljon aikaa. Yleensä luen iltaisin sängyssä ennen nukkumaan menoa. Mutta toki kaunis runo puhuttelee aina ja antaa ajattelemisen aihetta.

2. Kesä vai talvi?

Kesä ja varsinkin kevät, kun luonto puhkeaa loistoonsa on yksinkertaisesti ihanaa aikaa. Talvikin on ihan mukavaa pieninä annoksina, mutta liian pitkä ja kylmä talvi ei niinkään houkuttele. Jouluna sentään pitää olla kunnon kinokset lumituiskuineen.

3. Aamu vai ilta?

Minusta on ihanaa, jos herään aikaisin aamulla pirteänä, sillä rakastan rauhallisia aamuja. Tuntuu, että päivä menee kokonaan hukkaan, jos nukkuu myöhään. Toisaalta iltaisin tulee useimmiten valvottua aivan liian myöhään, sillä aina tuntuu olevan meneillään jotakin mielenkiintoista tekemistä. Siispä liian pitkiksi eivät yöunet ainakaan veny, kun ei milloinkaan malttaisi nukkua.

4. Onko lasisi puoliksi täynnä vai puoliksi tyhjä?

Mielenkiintoinen kysymys. Nykyisessä elämäntilanteessani voisin sanoa, että se on puoliksi täynnä, mutta kyllä se on joskus tuntunut olevan aika lailla tyhjäkin. Taidan olla tässäkin suhteessa sellainen sekä että -ihminen. Ehkä kuitenkin useimmiten yritän ajatella asioiden hyviä puolia, ja tunnen kiitollisuutta monista asioista elämässäni. Onnellisuutta voi tuntea käsittämättömän pienistä hetkistä. Kukapa uskoisi, että onnentunne saattaa vallata vaikka niinkin arkisessa puuhassa kuin ripustaessani pyykkiä ulos kuivumaan. Uskotteko, että useimmiten nautin siitä.

5. Kukkia vai kynttilöitä?

Sekä kukat että kynttilät ovat minulle tärkeitä. Nytkin syyshämärissä kynttilät kuuluvat iltoihin, tulevista talvipäivistä puhumattakaan. Kukat piristävät puolestaan aina, ja niitä on ilo saada vaikkapa mieheltä yllätykseksi. Sitäkin tapahtuu aika usein.

6. Aurinko vai takkatuli?

Kyllä Mäntylän Mummi laittoi nyt vaikeita kysymyksiä, kun en kertakaikkiaan osaa yhdestäkään valita vain toista. Kukapa auringosta luopuisi, mutta en luopuisi takkatulestakaan. Kakluunit kuumottavat kohta täysillä, ja se tunnelma, jonka ritisevä elävä tuli levittää huoneeseen on turvallisen kotoisa. Silloin on ihana kaivautua sohvalle viltteihin ja vain nauttia olostaan.

7. Työ vai vapaa-aika?

Se elämäntapa, jonka valitsimme Airisrantaan muuton myötä tarkoittaa sitä, että työtä ja vapaa-aikaa ei välttämättä voi erottaa toisistaan. Se sopii meille ja olemme onnellisia, että uskalsimme heittäytyä siihen. Sellainen, joka arvostaa säännöllisiä tuloja ja taloudellista turvallisuutta, ei varmasti ymmärrä valintaamme.

8. Punainen vai valkoinen?

Molempia värejä tarvitsen sekä vaatetuksessa että yksityiskohtina sisustuksessa. Molemmissa on valtavasti eri sävyjä, joista aina löytyy sopiva tilanteen mukaan. Eihän kaiken tarvitse olla vitivalkoista tai kirkkaanpunaista.

9. Eniten harmittaa?

Harmituksen aiheita elämässä tietysti riittää, mutta mitään kestoharmitusta minulla ei ole. Loukkaavan käyttäytymisen tai sanojen kohteeksi joutuminen on tietysti harmittavaa ja aiheuttaa pahaa mieltä niin minulle kuin varmasti useimmille muillekin ihmisille.

10. Parasta elämässä?

Parasta elämässä on se, että tuntee olonsa tyytyväiseksi. Mitä muuta voi elämältä toivoa kuin että saa aamuisin herätä hyvällä mielellä uuteen päivään. Ja toisaalta on ymmärrettävä sekin, että aina elämä ei hymyile, mutta sekin kuuluu elämään.

11. Suurin toiveesi?

Olen onnellinen, jos saan elää terveenä tasapainoista tavallista arkea. Samaa toivon läheisilleni. Mitään muuta en  tarvitse.

Taas olen liian laiska laittamaan haastetta eteenpäin, vaikka ihania blogeja olisi vaikka millä mitalla. Joten jos joku kaipaa viikonlopuksi tekemistä, hän ottakoon tästä kysymykset pohdittavakseen ja kertokoon aatoksensa meille kaikille omassa blogissaan.

Ihanaa syksyistä viikonvaihdetta kaikille!

-Airisrannan Päivi-