Ravintoa ruumiille ja sielulle

Verkkaisesti on syksy saapunut saaristoon. Koivuissa lehdet loistavat vielä suurelta osin keltaisenaan eikä vihreyskään ole niistä kokonaan hävinnyt. Vaahterat ovat sitten täysin oma lukunsa tässä syksyn värikylläisyydessä. Keräillessäni tänään värikkäitä lehtiä kuistin koristukseksi törmäsin pihanurmikolla vielä kirkkaankeltaisena hehkuvaan voikukkaan. Eipä uskoisi, että eletään jo lokakuuta.

Vaikka syksy sykähdyttää kauneudellaan, yksi asia aiheuttaa Airisrannan isäntäväelle harmaita hiuksia: sisälle tunkevat kärpäslaumat. Ne kansoittavat aurinkoisina ja lämpiminä syyspäivinä verannan ikkunat niin totaalisesti, että  välillä surina on kuin formulakisoissa ikään. Kärpäspaperit ovat siis olleet viime aikoina ahkerassa käytössä.

Syksyllä sisälle ilmestyy myös muita hyönteismaailman edustajia, joista jättihämähäkit ovat huomiota herättävimmät. Mutta uskokaa pois, niihin on alkanut tottua. Ensimmäiset vietiin aikanaan kädet ojossa ulos pitkävartisimmalla kihvelillä, joka talosta löytyi. Nykyään riittää se, ettei ötökän päälle astu. Luulen tunnistaneeni googlen avulla muutama viikko sitten suihkuseurana olleen otuksen varastohämähäkiksi. Voin kertoa, että iso oli.

Hiiret sen sijaan eivät ole Airisrannassa koskaan osoittautuneet mitenkään  erityisen suureksi ongelmaksi. Siihen lienee kissoillakin oma osuutensa. Näin lokakuussa ensimmäiset rapistelijat tapaavat kuitenkin ilmestyä välipohjaan, joten eipä kannata nuolaista ennen kuin tipahtaa. Toisaalta hiiri-invaasioon on yritetty jo hyvissä ajoin varautua ja navettaan ja makasiiniin on kannettu loppukesällä ensimmäiset hiiribaarit. Toivottavasti ne latistavat hiirulaisten suurimman innon pyrkiä sisälle taloon. Ja meillähän ei olekaan kyse mistään pienistä kotihiiristä vaan kaksi kertaa niiden kokoisista metsähiiristä!

Näkymä verannan ikkunasta perjantai-iltana vähän ennen auringonlaskua myrskytuulten jälkeen.

Viikonloppuna ei kuitenkaan surtu hiiriä eikä hämähäkkejä, vaan tehtiin herkkuja. Syksyllä keittiössä puuhastelu kuuluu asiaan ja silloin Airisrannassakin tulee kokeiltua uusia juttuja enemmän kuin muina vuodenaikoina. Kyse ei ole välttämättä mistään kolmen lajin huippuillallisista vaan mukavista makuelämyksistä, joista on iloa vähän useammalle päivälle.

Marinoidut punasipulit ovat olleet kokeiltavien listalla jo kauan, mutta vasta viimeksi äitini notkuvassa ruokapöydässä istuessani muistin pyytää häneltä reseptin itselleni. Ne ovat sopivan etikkainen lisä mihin tahansa ruokaan ja salaatin päällä ihan mainio öljyn tai kastikkeen korvike. Niinpä tunsin itseni taas oikein ehtoisaksi emännäksi, kun sain lusikoitua herkun purkkeihin. Lisuke on niin nopea ja helppo tehdä, että laitan reseptin tähän muidenkin iloksi. Maku tietysti vain paranee mitä kauemmin sipulit saavat marinoitua liemessään.

MARINOITU PUNASIPULI

2 punasipulia

1,5 dl punaviinietikkaa

2 rkl sokeria

muutama mustapippuri

0,5 tl suolaa

1 dl öljyä

Kuori ja leikkaa sipuli ohuiksi viipaleiksi. Kiehauta etikka, sokeri, pippurit ja suola. Lisää joukkoon punasipuli. Kiehauta. Anna jäähtyä ja lisää öljy. Jäähdytä. 

Toinen herkku, joka alkoi kutkuttaa makuhermoja ja tirautti vedet kielelle jo aikaisemmin viikolla oli rocky road -palat. Suunnittelin ostoslistaa hartaudella monta päivää etukäteen, ettei vain minkään  oleellisen ainesosan puuttuminen pilaisi viikonlopun h-hetkeä. Ja voin vakuuttaa, ettei suunnittelu mennyt hukkaan. Kielenhän ne veivät mennessään!

Netistä löytyy monenlaisia reseptejä, ja tein niistä oman sovellukseni, johon laitoin muun muassa sekä tummaa että vaaleaa suklaata ja kaappiin unohtuneet, päiväyksensä aikapäiviä sitten ylittäneet kuivatut karpalot. Ai että sopivatkin mainiosti makean taittajaksi suolapähkinöiden lisäksi. 

Kaiken tämän makuhermojen hemmottelun lisäksi sain vielä kuluneella viikolla mieluisan paketin Airisrantaan. Olen tutustunut blogiystäväni Hammin kauniisiin kortteihin jo aiemmin äitini antamien korttien kautta, mutta nyt sain lahjaksi myös hänen maalaamansa upean mustavalkoisen taulun.

Mahtavan kokoinen taulu on tarkoitus sijoittaa lopullisesti yläkertaan toisen makuuhuoneen seinälle. Ajattelin kuitenkin ottaa siitä kuvan portaikossa, jossa kaunis valo ja valkoiset seinät tekevät taululle paremmin oikeutta. Minua viehättää Hammin töissä niiden puhtaat linjat ja suloiset pienet yksityiskohdat. Hammin blogissa kannattaa ehdottamasti käydä kurkkaamassa lisää hänen kauniita töitään. Tässä linkki Hammi's Design.

Taulun lisäksi sain vielä kasapäin suloisia kortteja, joilla aion ilahduttaa syksyn aikana synttäreitään viettäviä ja tietysti välittää jouluterveiset sukulaisille ja ystäville sitten, kun se aika taas koittaa.  

Mukavaa lokakuun ensimmäistä viikkoa!

-Airisrannan Päivi-

Saariston iltoja, aamuja ja vähän päivääkin

Syyskuu on tuonut mukanaan aikaisin pimenevät illat ja pitkään jatkuvan aamuhämäryyden myös tänne saaristoon. Iltojen pimeys on pimeyttä sanan varsinaisessa merkityksessä: vain valaistua kerrostaloa muistuttavat matkustajalaivat antavat hetkeksi valoa pikimustalle merelle. Tosin viikonloppuisin hämärtyvässä illassa seikkailee vielä jonkin verran huvi- ja purjeveneitä, joiden kulkuvalot pilkottavat silloin tällöin mukavasti saarten välistä. Muuten Airisrannan ikkunoiden takana pimeys on vastassa kuin musta seinä.

Joskus kummitukset meinaavat hiipiä mieleen, kun iltamyöhään huutelen kissoja ovenraosta sisälle. Tuntuu oudolta tuijottaa pimeyteen, kun mitään ei näy, ja silloin mielikuvitus alkaa laukata turhan kiivaasti. Vallankin, kun hiljaisuus oven ulkopuolella on täydellinen. Tuota käsittämättömän hiljaista maailmaa jaksan ihmetellä yhä vain, vaikka olemme täällä jo muutaman vuoden asustelleet. Omanlaistaan luksusta sekin.

Myös aamujen hämärtyminen jo elokuun puolen välin jälkeen yllättää minut joka vuosi. Tuntuu, että se tapahtuu aivan liian aikaisin. Toisaalta hämäränhyssyisinä syysaamuina saattaa bongata yllätysvieraita pihapiiristä. Viime viikolla valkohäntäpeuraemo oli tuonut vasansa rannalle juomaan, ja emo piti samalla tarkasti vahtia, ettei kukaan pääse yllättämään. Meille peuroista ei ole minkäänlaista haittaa, kun ei ole kasvimaita eikä muitakaan viljelyksiä tuhottavaksi.Ymmärrän, että kaikki eivät niitä pihoilleen toivo.

Välillä olen törmännyt tähän samaan parivaljakkoon keskellä päivääkin, viimeksi, kun vein talon päätyyn pyykkejä kuivumaan. Kellarisyvennyksestä noustessani katselin ajatuksissani rantasaunalle päin ja kääntäessäni silmäni taas kulkusuuntaa kohti olin saada sydänkohtauksen, kun kaksi jättimäistä hahmoa - jättiläisiltä ne tosiaan näyttivät - tuijotti pyykkitelineen luota suoraan minuun. Kiljahdin säikähdyksestä, ja siitäkös peurat saivat jalat alleen. Sekunnin ajan ehdittiin kuitenkin tuijottaa intensiivisesti toisiamme ennen kuin keskeytetty sieniateria sai jäädä niille sijoilleen. Jo aikaisemmin kesällä pääsimme yllättämään toisemme talon nurkan takaa. Kyllä sellaisessa tilanteessa sydän aina yhden ylimääräisen muljahduksen tekee. :)

Viikonloppuna kaadettiin vihdoin ja viimein saunan nurkalta, rannan tuntumasta, pystyyn lahonnut leppä. Pari vuotta sitten myrsky katkaisi sen latvaosastaan poikki, ja siihen se sitten unohtui. Takkapuiksikaan lahosta rungosta ei enää ollut, joten lauantai-illan viihdykkeeksi tehtiin kokko rantakivikkoon, jossa rungonpätkät poltettiin taivaan tuuliin.

Merenpuoleisella pihamaalla toinenkin laho runko odottaa kaatoa, mutta hankala paikka pihan poikki  ristiin rastiin menevien sähköjohtojen vieressä on siirtänyt urakkaa kerta toisensa jälkeen. Niinpä siinä kävi nytkin, ja lahopuu töröttää edelleen keskellä pihaa.

Isolla pihalla riittää kuitenkin karsittavaa, ja pienempiä puita kaadettiin vielä sunnuntaina lisää.
Ainakin sää suosi puunkaatohommia, sillä lämmintä oli lähes 18 astetta. Vielä kerran tänä syksynä saimme juoda kahvit terassilla ja nauttia kesäisen kauniista ja leppoisasta ilmasta.

Värit alkavat vähitellen vaihtua pihan puissa ihanan herkullisiksi. Tänään vaahteran väritys oli jo eilistä asteen koreampi. Tätä väriloistoa odotan joka syksy innolla.

-Airisrannan Päivi-

Lauantain sateet, sunnuntain sienet

Melkein koko lauantai-iltapäivän satoi, ja ensimmäisen kerran tuntui siltä, että syksy tosiaan on tulossa. Harmaa sateinen ilma tuntuu aina vähän kolealta, ja varsinkin silloin, kun istuu suurimman osan päivästä työpöydän ääressä. Jossain vaiheessa sateen ropistessa mies sai tarpeekseen vilunväristyksistä ja kipaisi hakemassa liiteristä sangollisen klapeja keittiön puuhellaa varten. Ah, miten tyytyväisiä taas kerran olimme, että pikku hella on tullut hankittua. Se on kuin tehty juuri tällaisia päiviä varten. Pieni mutta tehokas, ja antaa ihanasti lämpöä ja tunnelmaa keittiön lisäksi muuallekin taloon.

Onneksi liiteri pullistelee keväällä saaduista polttopuista, joten siinä mielessä meillä ei ole hätäpäivää. Ihan vielä ei kuitenkaan ollut tarvetta laittaa tulta kakluuneihin, vaan pienen puuhellan lämpö riitti hyvin. Kakluunien vuoro on sitten, kun kylmät tuulet puhaltavat mereltä, ja räntää roiskuttaa oikein kunnolla. Niin, ja nuohoojakin pitäisi muistaa pyytää käymään ennen varsinaisen kakluunikauden alkua.

Eipä ole paljon tullut poltettua kynttilöitä kesän aikana, mutta nyt oli sopiva hetki tehdä sekin. On se kumma, miten ihminen kaipaa tulen loimotusta, kun ulkona on harmaata ja kosteaa.      

Tänään sen sijaan aamu valkeni poutaisena, ja päätimme tyttären kanssa lähteä heti aamupalan jälkeen tutkimaan lähimetsän sienitarjontaa. Olen huono sienestäjä, enkä tunne kunnolla kuin kantarellin ja suppilovahveron, mutta siitä huolimatta metsässä on aina mukava liikuskella ja ainakin yrittää tunnistaa syötäviä sieniä. Ja eilisen sateen jäljiltä oli sentään toivoa, että sammaleen seasta jotakin saattaisi jopa löytyä.

Kävin edellisen kerran metsälenkillä pari viikkoa sitten, ja tällä välin suurin osa mustikan lehdistä oli jo varissut maahan. Mutta aivan uskomaton määrä marjoja varsissa oli vieläkin jäljellä - kiinteitä ja hyvänmakuisia. Tuli melkein tarve lähteä hakemaan poimuri ja ämpäri, sillä niin paljon komeita mustikoita oli joka puolella.

Ja löytyihän niitä sieniäkin. Päätin, että epävarmuustekijöistä huolimatta kerään koriin kaikki sellaiset, jotka näyttävät vähiten epäilyttäviltä, ja googlettelen sitten kotona rauhassa, mitä tuli mukaan otettua. Sen verran olen siskon kanssa sienireissulla oppinut, että välttämättä kaikki punaiset eivät ole myrkkysieniä. :)

 Pieni tihkusade yllätti meidät metsässä varsin pian, joten siellä en viitsinyt sieniä alkaa puhdistaa. Tärkeintä oli vain kerätä mukaan niin paljon kuin suinkin ehdittiin ennen kuin kastuttaisiin läpimäriksi.

Kotona kippasin koko saaliin verannan ruokapöydälle ja aloin selvitellä, mikä mikin mahtoi olla. Ja tässä lista: karvarouskuja, haaparouskuja, isohaperoita tai viinihaperoita, tai molempia; kangashaperoita, pari kangastattia (ehkä), ja iso ja pieni männynherkkutatti. Iso painoi ainakin puoli kiloa.

Nyt pyydänkin teiltä, arvon lukijani, opastusta ontuvissa tiedoissani eli osuikohan yksikään mahdollisesti oikeaan.

Tämä majesteetillisen kokoinen yksilö lienee kuitenkin männynherkkutatti. Ohjeiden mukaan maistoinkin sitä, ihan tuosta noin vaan, eikä se ainakaan sappitatti ollut. Lisäksi voin kertoa, että hengissä ollaan, vaikka koko korillisesta muhennos jo pyöräytettiinkin. Oli hyvää ja täyttävää. :)

Tyttären saaliina oli lisäksi tasan yksi keltavahvero, loput kaksikymmentä valevahveroita, sekä kolme aikaista suppilovahveroa. Rouskut ymmärsin sentään keittää erikseen. Niistä tuli pienen pieni purkillinen suolasieniä. Se täytyy kuitenkin tunnustaa, että hoksasin huuhdella ne kylmällä vedellä vasta parin tunnin päästä keittämisestä, kun rupesin lukemaan tarkempia suolaamisohjeita. Mitenkähän mahtaa Airisrannan porukan käydä, kun suolasieniä maistellaan?!

Tällaisia puuhia tällä kertaa.

Mukavaa alkavaa syysviikkoa kaikille!

-Airisrannan Päivi- 

Marraskuun nautintoja

Marraskuun pimeät päivät ovat hiipineet Airisrantaan. Viikonloppuna sen oikeastaan vasta huomasin, kun hetkeksi ehdimme rauhoittua verannan ruokapöydän ääreen. Meillä on ollut kiirettä, eikä hitaasta elämäntavasta ole ollut tietoakaan muutamaan viikkoon. Mutta hyvä niin. Kiire virkistää, jos tekeminen on mielekästä. 

Paljon puhuttua marraskuun väsymystä olemme suitsineet miehen kanssa yhteisillä aamulenkeillä aina, kun se vain on mahdollista. Hiirenhiljainen ja hämärä saaristolaismaisema on silloin kokonaan meidän. Kukaan muu ei arkiaamuisin liiku lähitienoolla. Vain viikonloppuisin jonkun mökkiläisen auto saattaa enää pörähtää vastaan. Valkohäntäpeuroja sen sijaan näkee harva se aamu vilistävän pellolta metsänreunaan, jonne ne jäävät meitä tarkkailemaan. Jos ne vain malttaisivat pysyä hiljaa aloillaan, kukaan ei niitä huomaisi.

Marraskuu ei ole koskaan ollut minulle kauhistus, vaan nautin hämärtyvistä iltapäivistä ja lähestyvästä joulun odotuksesta. Mikään hössöttäjä en joulun kanssa ole, mutta sen odottaminen tuo tunnelmaa arkiseen elämään. Voi kuinka toivon, että joulun aikoihin sataisi edes vähän lunta.

Iltaisin ja usein jo iltapäivisin Airisrannassa sytytetään kynttilöitä pöydille ja ikkunoihin, ja kakluuneissa on pidetty ahkerasti tulta koko syksyn ajan. Keittiön pikkuhella puolestaan antaa nopeasti lisälämpöä tuulisena ja myrskyisenä iltana. Sellainen meillä oli taas perjantaina, oikein kunnon myräkkä. Joku oli tullut viettämään myrskyiltaa myös edessämme olevan isomman saaren mökille, sillä koko myrskyisän illan sieltä vilkutteli lämpimän houkutteleva valo puiden lomasta.

Tuollaisena myrskyiltana on mukava kaivautua lämpimiin peittoihin ja kuunnella tuulen jylinää ja sateen ropinaa ikkunoita vasten ennen nukahtamista. Kaiken kruunaa vielä lämmin ja pehmeä karvapallo Sarabi, joka asettelee kehonsa huolellisesti nojautumaan emännän jalkoja vasten. Kiva lisälämmitin mutta melkoisen painava sellainen.

Niin voimakkaasti tuuli jälleen puhalsi, että alakerran wc:n peilikaapin ovi tärisi. Vähän aikaa sitä ihmettelin ennen kuin älysin, ettei silmissäni ollut vikaa, vaan myrsky todella riepotteli taloamme niin kovin, että rakenteet tärisivät. Mitään tuhoja se ei kuitenkaan saanut aikaan, ja aamuun mennessä myrskytuulet olivat jo ohi.

Lauantaina innostuin leipomaan saaristolaislimppua pitkän tauon jälkeen. On se vain niin hyvää, ja leivän rakenne vain paranee vanhetessaan.  Tästä linkistä löydät limpun ohjeen viime syksyltä. Olen huomannut, että puinen saarekkeen kansi toimii hyvänä nostatusalustana foliovuoille, eivätkä leivät lässähdä ikävästi uunissa paiston aika. Aikaisemmin niin saattoi käydä, kun annoin leipien nousta uunipellin päällä.

Varta vasten ostin tänään ihanaa kylmäsavulohta limpun kaveriksi. Kannattaa kokeilla tätä suolaisen ja makean vastustamatonta yhdistelmää. Entisessä elämässäni en oikein ollut ruotsalaistyyppisen makean leivän ystävä, mutta saaristolaiseksi on näköjään kasvettu siinäkin mielessä. Viikonloppuna meille tulee Keski-Pohjanmaalta vieraita, ja luulen, että saaristolaislimppua tarjoillaan silloinkin.

Tässä kun tätä kirjoittelen, tuuli alkaa taas vonkua melkoisesti verannan ikkunoiden takana. Yöksi taitaa nousta jälleen kunnon myrsky. Ja kuten arvaatte, kohta kaivaudun lämpimien vällyjen alle kissa kainalossa ja kuuntelen tuulen jylinää vanhan talon nurkissa.

Mukavia marraskuun päiviä teille kaikille!

-Airisrannan Päivi-

Juhlahumua ja pientä laittoa

Näin aluksi täytyy kertoa, kuinka mukavasti saimme viettää pyhäinpäivää tänä vuonna. Tämä viikonloppuhan tapaa olla perinteisesti vähän synkänpuoleinen niin ilman kuin sisältönsäkin suhteen, pimeydestä puhumattakaan. Mutta nyt oli toisin. Eilen pyhäinpäivänä meidät airisrantalaiset oli nimittäin kutsuttu ihaniin syysjuhliin naapurustoon.

On uskomatonta, että vielä nykyaikana löytyy ihmisiä, jotka jaksavat järjestää oikein kunnon vanhan ajan pidot, ja joihin on kutsuttu vieläpä koko kylän väki. Ihanat tarjoilut, upeat ulkotulet, musiikkia ja jopa tanssia tuvan avaralla lattialla. Eikä tämä todellakaan ollut ainoa kerta, kun me uudisasukkaatkin olemme saaneet olla mukana juhlahumussa nauttimassa kyseisen talon vieraanvaraisuudesta. On ollut hienoa huomata, kuinka lämpimästi meidät on otettu vastaan tässä pienessä kyläyhteisössä. Näistä juhlista jäi kaikille mukana olleille varmasti iloinen ja hyvä mieli.

Huomasin tässä hiljattain, että läheskään kaikista kesän aikaisista tapahtumista ei ole tullut kerrottua postauksissa, mutta ehtiihän niistä raportoida näin jälkeenpäinkin. Loppukesän ja loppusyksyn aikana Airisrannan miesväki on nimittäin puuhaillut talon kimpussa niin paljon kuin on suinkin muilta kiireiltään ehtinyt. Muun muassa pääovi on saanut pienen katoksen suojakseen, ja talon katto on maalattu - ainakin pääosin.

Airisrannan kuisti on tyyliltään ja rakennustavaltaan sellainen, että oven päällä ei ole koskaan ollut katosta. Sellaisena ajattelimme sen ensin säilyttääkin, mutta muutaman vuoden käytännön kokemus on osoittanut, että jonkinlainen suoja oven päälle tarvitaan. Ei ole kovin mukavaa, kun vesinolput tipahtelevat keskelle päälakea ulos kurkisteltaessa. Eniten on kuitenkin harmittanut se tosiasia, että vesi pääsee vähitellen vahingoittamaan ovea.

Niinpä alkusyksystä lopetimme vihdoin pähkäilymme asian kanssa, ja päädyimme tekemään puisen katoksen oven päälle. Välillä suunnitelmissa vilahti valmis peltistä tehty katos, mutta sitten miehen nikkarointi-innostus heräsi, ja hän päätti ryhtyä itse puusepäksi. Kun ulkoverhous oli tehty jo aikaisemmin, katoksen rakentaminen oli tietysti vähän hankalampaa. Kohtuullisen helposti se kuitenkin loppujen lopuksi valmistui. Koska kuisti on ikkunoita täynnä, jouduttiin katoksen kokokin suunnittelemaan sen mukaan, mihin tukipuut saatiin kiinni. Muuten ehkä olisimme tehneet siitä pikkuisen leveämmän.

Vielä katoksesta puuttuu pelti, joka kylläkin jo odottaa valmiina varastossa. Se pitäisi saada paikoilleen vielä ennen oikean talven tuloa. Lopullinen maalaus jää kuitenkin ensi kesään, joten pohjamaalilla mennään sinne saakka. Nyt eivät kuitenkaan vesinolput tipahtele niskaan rankimmillakaan sateilla.

Katto sai siis myös maalin pintaansa loppukesällä. No, ei ihan kokonaan, mutta ainakin suurimmalta osaltaan. Ensi kesälle jäi vielä maalattavaksi syöksytorvet ja vellikellon katto. Niitä varten olisi pitänyt hankkia erillinen nostin, ja aika ei vain sitten enää riittänytkään maalauspuuhiin.

Pitkällisen pohdinnan jälkeen katto maalattiin tummanharmaaksi, joka sopii mielestämme hyvin talon muuhun väritykseen. Ennen katto oli punainen, mutta nyt halusimme kuitenkin valita rauhallisemman värin. Hieman tuo uusi väri pilkahtelee noiden keltaisenaan loistavien vaahteranlehtien välistä, jos oikein tarkasti katsoo. :)

Iloa alkavaan viikkoonne!

-Airisrannan Päivi-

Vanhan ajan kaipuu

Syksyisin minuun iskee usein kaipuu vanhan ajan levolliseen tunnelmaan. Tekee mieli sulkeutua hämärään pirttiin, jossa kynttilät lepattavat ja liesi hohkaa kuumuuttaan. Eikä haittaa, vaikka ulkona sade ropisee ikkunaruutuun, ja tuuli ulvoo nurkissa. Sisällä on turvallista ja lämmintä, ja kiire ja vaatimukset ovat jossain muualla. Tänään on ollut juuri sellainen sunnuntai.

Tuli on ritissyt kakluunissa, on syöty mehevän pehmeää uunilohta, nautittu iltapäiväkahvit Mozartin Requiemin siivittämänä. Minun mielessäni syksyiset sunnuntai-iltapäivät ja klassinen musiikki ovat aina kuuluneet yhteen, ja edelleen tuo yhtälö tuntuu toimivan.

Myös vanhan ajan ruuat tulevat usein syksyllä mieleen. Ennen vanhaan metsän antimet kerättiin visusti talteen ja niitä myös käytettiin ruuanlaitossa ihan eri mittakaavassa kuin nykyisin. Vuosia sitten sain tuttavaltani syksyisen vanhan ajan puolukkapuuron reseptin. Hänen kotonaan sitä oli aina kutsuttu kuutamopuuroksi. Kun jossain vaiheessa yritin googlettaa kuutamopuuroa, sain tulokseksi kyllä jotain ihan muuta kuin puolukoista tehtyä puuroa. No, nimellä ei niinkään väliä, jos puuro vain maistuu hyvältä. Ja siltä tämä puolukoista ja ruisjauhoista tehty makea herkku tosiaan maistuu.

Puuro on niin yksinkertainen tehdä, että vaikka edellisestä herkuttelukerrasta oli vuosia aikaa, ohjetta ei tarvinnut kauan miettiä. Kaikkia ainesosia tulee nimittäin 3 desilitraa. Survotut puolukat, sokeri, ruisjauhot ja kiehuva vesi sekoitetaan keskenään ja vatkataan sähkövatkaimella niin kauan, että puurosta tulee vaaleanpunaista ja kuohkeaa. Puuroa kannattaa vatkata ainakin 15 minuuttia. Nykyvehkeillä helppoa, mutta on varmasti aikanaan vaatinut melkoiset käsivoimat. Lopputuloksena on kuitenkin ihanan pehmeä vaaleanpunainen unelma, jonka voi nauttia vaikka maidon kanssa.

Syksyn tunnelmaan kuuluvat myös tietyt kuvat. Minulle on tullut tavaksi hankkia joka vuosi keittiön seinälle Martta Wendelinin kaunis kalenteri. Se sopii tunnelmaltaan Airisrantaan, ja huomaan usein jääväni tuijottamaan sen kauniita kuvituksia päivämääriä miettiessäni. Kuvissa on juuri sitä vanhan ajan levollista tunnelmaa, hyvän elämän kuvausta. Olen säästänyt edellisvuosien kalenterit, sillä niitä ei vain kerta kaikkiaan voi heittää pois.

Pihapiirissäkin on aika seishtunut tunnelma, sillä kaikki, mikä puista on viikon varrella pudonnut maahan, on saanut siinä myös rauhassa olla. Aamupäivästä alkoi sade, joten haravointi sai vieläkin jäädä odottamaan. Minua eivät kuitenkaan syksyn lehdet ahdista, sillä mikä voi olla rauhoittavampi ja kauniimpi näky pihamaalla kuin maahan pudonneet isot vaahteranlehdet. Kuva on otettu kuistin ikkunasta, ja siksi ruma sähkökeskus tuli pakosta kuvaan mukaan.

Sisällä kuistissa kukat jatkavat elämäänsä. Pieni hortensia on muuttunut vihreäksi ja aina välillä pohdin, pitäisikö kukinto poistaa. Kaunishan se on vihreänäkin.

Kesän aikana löysimme kuvassa pilkottavan peilin komuutin yläpuolelle. Se on myyjän mukaan kuulunut vanhaan piironkiin, joten meidän mielestämme se sopi myös vanhan komuutin pariksi. Oikein tarpeellinen ja ilahduttava löytö.

Sunnuntai on jo illassa ja viikon tulevat puuhat odottavat. Mukavaa alkavaa viikkoa teille kaikille!

-Airisrannan Päivi-

Syysviikon varrelta

Syysviikot ovat hujahtaneet Airisrannassa vauhdilla; jopa niin, ettei tällainen hitaan elämän puolestapuhuja meinaa pysyä vauhdissa mukana. Aurinkoisen kuulakas lokakuu on näyttänyt parhaat puolensa, ja maisema on vähitellen muuttunut kauniin oranssinkeltaiseksi. Tosin tänä aamuna heräsin laivan sumutorven huutoon ja kun kävelin verannalle, ikkunan takana oli vastassa valkoinen sumuseinä, joka alkoi heti vesirajasta. Se oli niin tiheä, ettei vastapäisistä saarista näkynyt pilkahdustakaan. Vaikka sumutorven ääni ennakoikin harmaata aamua, siinä on jotakin äärettömän kiehtovaa.

Kuisti on täyttynyt ulkoa tuoduista pelargonioista ja muutamista muista kesäkukista, joita en hennonut heittää pois. Kaikki eivät todellakaan mahtuneet sisälle, joten pakkasen ruuaksi jäi valtava määrä kauniissa kukassa olleita pelakuita. Eniten harmittaa, etten ehtinyt pelastaa isoa hortensiaa, joka oli tarkoitus kaivaa maahan talveksi. Sain vihjeen Sussilta Förmaaki ja puutarha -blogista, sillä hän oli onnistunut talvettamaan hortensiat kaivamalla ne puutarhassa syvään kuoppaan. No, onneksi ehdin kesällä kasvattaa hyvät poikasenalut emokukasta, joten ehkäpä ne kukoistavat puolestaan ensi kesänä.

Illat ovat pimenneet nopeasti eikä ensimmäistäkään valonpilkahdusta näy missään lukuunottamatta ohi kulkevia laivoja. Mutta sisällä poltetaan senkin edestä kynttilöitä. Niistä tulee samalla suloista lämpöä huoneisiin. Kakluuneja lämmitettiin kylmimmillä ilmoilla, mutta muuten patterit ovat pysyneet vielä tiukasti kiinni.

Portaikossa meillä on vaarini kotitalon vintiltä muutama vuosi sitten löytyneet vanhat lampetit. Ne hakivat paikkaansa talossa pari vuotta ennen kuin viime syksynä keksimme laittaa ne portaikkoon. Siinä ne antavat pehmeää valoa, joka riittää hyvin portaissa kulkemiseen. Ainoa pulma on ollut löytää lampettikynttilöitä kaupasta. Niitä ei nimittäin ainakaan viime joulun alla näkynyt missään. Siksi olemme polttaneet niissä tavallisia kruunukynttilöitä, jotka on ensin katkaistu sopivan kokoisiksi lampetteihin.

Iltahämärissä kulkevat risteilijät loistavat kuin jalokivet kirkkaissa valoissaan. Kun ensimmäisen kerran näin valaistun laivan lipuvan pimeässä Airisrannan ohi, kylmät väreet nousivat selkäpiitäni pitkin. Olin nimittäin muutamia vuosia aiemmin osallistunut kansalaisopiston kirjoittajakurssille, jossa meille annettiin tehtäväksi kirjoittaa pieni tarina mustalla paperilla olleista valkoisista kuvioista tai läikistä. Eli sellainen psykologinen juttu. Näin paperissa heti sieluni silmin pimeässä matkaavan kirkkaasti valaistun laivan, jossa ihmishahmot tanssivat ja ilakoivat, ja musiikki aaltoili ympäröivän veden pinnalla. Rannalla seisoi puolestaan yksinäinen kulkija, joka haikeana seurasi laivan etääntymistä ja toisten ilonpitoa ja onnea.

En enää muista, mitä tarkalleen kirjoitin, mutta laivan näen samanlaisena silmissäni edelleenkin, ja se on pelottavan samannäköinen kuin Airisrannan ohitse nykyisin pimeässä seilaavat laivat. Voitte kuvitella, miltä tuntui ensimmäisen kerran huomata, että tämän kaiken olen nähnyt paperilla jo muutamia vuosia aikaisemmin. Kirjoittajakurssi ehti kokoontua varmaan kaksi tai kolme kertaa ennen kuin se lopetettiin osanottajapulan vuoksi. Minulle siitä jäi kuitenkin merkityksellinen muisto.

Persiljat ehdin kerätä ennen pakkasia, ja aikamoinen nippu niistä oli vielä jäljellä. Kuvaan pääsi myös uusi tuttavuus, myskikurpitsa, johon törmäsin kaupan hedelmäosastolla muutama päivä sitten. Sillä aiomme herkutella pikapuoliin. Kokeilen valmistaa sen samalla tavoin kuin uunijuurekset eli uunissa paahdettuina kuutioina, jotka on pyöräytetty öljyssä ja maustettu suolalla ja pippurilla. Nauris on muuten yksi suosikkini samalla tavalla valmistettuna, tosi hyvää.

 Tällaisia ajatuksia Airisrannasta tällä kertaa. Mukavaa viikonvaihdetta teille kaikille!

-Airisrannan Päivi-

Vihreä vieras ja syksyn kauneutta

Sunnuntaina Airisrannassa oli vielä täysi kesä, ja tietysti kannoimme taas kaikki kipot ja kapot terassille ruokailua varten. Aika monta kertaa olen kuullut itseni ennustavan viime viikkoina, että 'tää on varmasti viimeinen kerta, kun ulkona syödään', mutta niin vain ovat kauniit ilmat ja terassikelit jatkuneet.

Vaan mepä saimmekin yllätysvieraan sunnuntailounaalle. Kun kannoin lautasia ja salaatteja pöytään, huomasin jättikokoisen heinäsirkan kököttävän pöydän reunalla. Kuvittelin sen häipyvän, kun alkaisimme syödä, mutta toisin kävi. Heinäsirkka päätti lounastaa kanssamme. Yhtäkkiä se vainusi avokadosalaatin vienon tuoksun ja suunnisti päättäväisesti lautaselle. Sen jälkeen sitä ei saanut pois pöydästä enää millään ilveellä.

Ja kyllä se rouskutti. Luulin sen jo pökertyvän moiseen ahmimiseen, sillä avokado ei tunnetusti mitään keveintä herkkua ole. Loppujen lopuksi se päätti vetäytyä ruokalevolle, ja pääsimme tarkastelemaan suursyömärin jälkiä. Uskokaa pois, kunnon kuoppa oli avokadoon tullut.

Heinäsirkkoja täällä on valtavasti aina loppukesällä ja syksyllä ja sen myötä upea sirinä iltaisin ja öisin. Toisinaan jokunen yksilö on eksynyt sisälle asti, kun ovet ovat olleet auki. Mitään muuta vahinkoa en ole niiden huomannut aiheuttavan kuin muutaman reikäisen pelargonian lehden. Sen sijaan mies aina valittaa, että nurmikkoa on ikävä leikata, kun isoja sirkkoja jää leikkurin alle. Ei tosiaan kovin miellyttävää.

Pelargoniat jaksavat edelleen kukkia, vaikka välillä rankkasateet ja ehkä heinäsirkatkin ovat olleet kiusana. Taas vain mietin sitä, mihin kummaan saan ne kaikki säilöttyä talveksi. Vuosikausiin en ole ehtinyt 'välikausikukkia' hankkia, sillä pelargoniat säilyvät kauniina pihalla lokakuun loppupuolelle saakka. Vasta loppusyksyllä hankin portaiden kaunistajaksi yleensä muutamia kanervia tai callunoita.

Tällä viikolla olen kuljeskellut ahkerasti pihapiirissä ja nappaillut kuvia aurinkoisen ja kauniin sään innoittamana. Tuntuu kuin ihania syyspäiviä pitäisi oikein ahmia sateiden ja tulevan harmauden varalle. Ja koskaan ei tarvitse yksin pihalla kierrellä. :) Tällä kertaa seuraneitinä oli Sarabi. Yhdessä meidän kissaneitomme harvemmin viihtyvät, vaikka sisaruksia ovatkin. Mustasukkaisuus emännän huomiosta on silmiinpistävää, ja niinpä täytyykin muistaa olla mahdollisimman tasapuolinen rapsutusten jakaja.

 

Eilen aamulla kamera oli mukana myös lenkkipolulla ja tallensin aamu-usvaisia maisemia sekä pihalta että lenkkeilyreitin varrelta. Olemme ottaneet miehen kanssa tavaksi kiertää joka aamu, aina kun mahdollista, sama reilun puolen tunnin lenkki lähimaastossa. Vielä emme ole maisemiin kyllästyneet; sitä paitsi ajankäytöllisesti se on helppo ratkaisu - aina tietää, mihin aikaan on taas takaisin sorvin ääressä.

Venevajamme katto häämöttää kaislojen takaa. Mama, pikkuinen purjeveneemme, on sen sijaan peittynyt usvaverhon taakse. Kuva on otettu lähisaareen vievältä sillalta.

Kun palasin lenkiltä, kuljeskelin vielä rannassa ja laiturilla. Vähitellen usva alkoi hellittää, ja kohta aurinko lämmitti jo täydeltä terältä.

Sunnuntai-iltana olimme keittiössä miehen kanssa laittamassa iltapalaa, kun käännyin ja katsahdin tapani mukaan merelle. Ja ah ja voi, mikä ihastuttava näkymä siellä olikaan. Suuri purjevene lipui hitaasti saarten välistä ohitsemme, ja samalla laskeutuva aurinko värjäsi sen purjeet kauniin kullanpunertaviksi. Uskotteko, että vihreät puutarhakengät klonksuivat, kun juoksin rantaan tuhatta ja sataa. Kuva on epätarkka ja huonolaatuinen, sillä purjevene ei antanut armonaikaa säätää kameran asetuksia. Hengästyneenä tarkkuuskin on mitä on. Halusin kuitenkin jakaa teillekin yhden sellaisista hetkistä, jotka saavat minut Airisrannassa haltioitumaan.

Mukavaa loppuviikkoa teille kaikille!

-Airisrannan Päivi-