Vihreä vieras ja syksyn kauneutta

Sunnuntaina Airisrannassa oli vielä täysi kesä, ja tietysti kannoimme taas kaikki kipot ja kapot terassille ruokailua varten. Aika monta kertaa olen kuullut itseni ennustavan viime viikkoina, että 'tää on varmasti viimeinen kerta, kun ulkona syödään', mutta niin vain ovat kauniit ilmat ja terassikelit jatkuneet.

Vaan mepä saimmekin yllätysvieraan sunnuntailounaalle. Kun kannoin lautasia ja salaatteja pöytään, huomasin jättikokoisen heinäsirkan kököttävän pöydän reunalla. Kuvittelin sen häipyvän, kun alkaisimme syödä, mutta toisin kävi. Heinäsirkka päätti lounastaa kanssamme. Yhtäkkiä se vainusi avokadosalaatin vienon tuoksun ja suunnisti päättäväisesti lautaselle. Sen jälkeen sitä ei saanut pois pöydästä enää millään ilveellä.

Ja kyllä se rouskutti. Luulin sen jo pökertyvän moiseen ahmimiseen, sillä avokado ei tunnetusti mitään keveintä herkkua ole. Loppujen lopuksi se päätti vetäytyä ruokalevolle, ja pääsimme tarkastelemaan suursyömärin jälkiä. Uskokaa pois, kunnon kuoppa oli avokadoon tullut.

Heinäsirkkoja täällä on valtavasti aina loppukesällä ja syksyllä ja sen myötä upea sirinä iltaisin ja öisin. Toisinaan jokunen yksilö on eksynyt sisälle asti, kun ovet ovat olleet auki. Mitään muuta vahinkoa en ole niiden huomannut aiheuttavan kuin muutaman reikäisen pelargonian lehden. Sen sijaan mies aina valittaa, että nurmikkoa on ikävä leikata, kun isoja sirkkoja jää leikkurin alle. Ei tosiaan kovin miellyttävää.

Pelargoniat jaksavat edelleen kukkia, vaikka välillä rankkasateet ja ehkä heinäsirkatkin ovat olleet kiusana. Taas vain mietin sitä, mihin kummaan saan ne kaikki säilöttyä talveksi. Vuosikausiin en ole ehtinyt 'välikausikukkia' hankkia, sillä pelargoniat säilyvät kauniina pihalla lokakuun loppupuolelle saakka. Vasta loppusyksyllä hankin portaiden kaunistajaksi yleensä muutamia kanervia tai callunoita.

Tällä viikolla olen kuljeskellut ahkerasti pihapiirissä ja nappaillut kuvia aurinkoisen ja kauniin sään innoittamana. Tuntuu kuin ihania syyspäiviä pitäisi oikein ahmia sateiden ja tulevan harmauden varalle. Ja koskaan ei tarvitse yksin pihalla kierrellä. :) Tällä kertaa seuraneitinä oli Sarabi. Yhdessä meidän kissaneitomme harvemmin viihtyvät, vaikka sisaruksia ovatkin. Mustasukkaisuus emännän huomiosta on silmiinpistävää, ja niinpä täytyykin muistaa olla mahdollisimman tasapuolinen rapsutusten jakaja.

 

Eilen aamulla kamera oli mukana myös lenkkipolulla ja tallensin aamu-usvaisia maisemia sekä pihalta että lenkkeilyreitin varrelta. Olemme ottaneet miehen kanssa tavaksi kiertää joka aamu, aina kun mahdollista, sama reilun puolen tunnin lenkki lähimaastossa. Vielä emme ole maisemiin kyllästyneet; sitä paitsi ajankäytöllisesti se on helppo ratkaisu - aina tietää, mihin aikaan on taas takaisin sorvin ääressä.

Venevajamme katto häämöttää kaislojen takaa. Mama, pikkuinen purjeveneemme, on sen sijaan peittynyt usvaverhon taakse. Kuva on otettu lähisaareen vievältä sillalta.

Kun palasin lenkiltä, kuljeskelin vielä rannassa ja laiturilla. Vähitellen usva alkoi hellittää, ja kohta aurinko lämmitti jo täydeltä terältä.

Sunnuntai-iltana olimme keittiössä miehen kanssa laittamassa iltapalaa, kun käännyin ja katsahdin tapani mukaan merelle. Ja ah ja voi, mikä ihastuttava näkymä siellä olikaan. Suuri purjevene lipui hitaasti saarten välistä ohitsemme, ja samalla laskeutuva aurinko värjäsi sen purjeet kauniin kullanpunertaviksi. Uskotteko, että vihreät puutarhakengät klonksuivat, kun juoksin rantaan tuhatta ja sataa. Kuva on epätarkka ja huonolaatuinen, sillä purjevene ei antanut armonaikaa säätää kameran asetuksia. Hengästyneenä tarkkuuskin on mitä on. Halusin kuitenkin jakaa teillekin yhden sellaisista hetkistä, jotka saavat minut Airisrannassa haltioitumaan.

Mukavaa loppuviikkoa teille kaikille!

-Airisrannan Päivi-