Saariston iltoja, aamuja ja vähän päivääkin

Syyskuu on tuonut mukanaan aikaisin pimenevät illat ja pitkään jatkuvan aamuhämäryyden myös tänne saaristoon. Iltojen pimeys on pimeyttä sanan varsinaisessa merkityksessä: vain valaistua kerrostaloa muistuttavat matkustajalaivat antavat hetkeksi valoa pikimustalle merelle. Tosin viikonloppuisin hämärtyvässä illassa seikkailee vielä jonkin verran huvi- ja purjeveneitä, joiden kulkuvalot pilkottavat silloin tällöin mukavasti saarten välistä. Muuten Airisrannan ikkunoiden takana pimeys on vastassa kuin musta seinä.

Joskus kummitukset meinaavat hiipiä mieleen, kun iltamyöhään huutelen kissoja ovenraosta sisälle. Tuntuu oudolta tuijottaa pimeyteen, kun mitään ei näy, ja silloin mielikuvitus alkaa laukata turhan kiivaasti. Vallankin, kun hiljaisuus oven ulkopuolella on täydellinen. Tuota käsittämättömän hiljaista maailmaa jaksan ihmetellä yhä vain, vaikka olemme täällä jo muutaman vuoden asustelleet. Omanlaistaan luksusta sekin.

Myös aamujen hämärtyminen jo elokuun puolen välin jälkeen yllättää minut joka vuosi. Tuntuu, että se tapahtuu aivan liian aikaisin. Toisaalta hämäränhyssyisinä syysaamuina saattaa bongata yllätysvieraita pihapiiristä. Viime viikolla valkohäntäpeuraemo oli tuonut vasansa rannalle juomaan, ja emo piti samalla tarkasti vahtia, ettei kukaan pääse yllättämään. Meille peuroista ei ole minkäänlaista haittaa, kun ei ole kasvimaita eikä muitakaan viljelyksiä tuhottavaksi.Ymmärrän, että kaikki eivät niitä pihoilleen toivo.

Välillä olen törmännyt tähän samaan parivaljakkoon keskellä päivääkin, viimeksi, kun vein talon päätyyn pyykkejä kuivumaan. Kellarisyvennyksestä noustessani katselin ajatuksissani rantasaunalle päin ja kääntäessäni silmäni taas kulkusuuntaa kohti olin saada sydänkohtauksen, kun kaksi jättimäistä hahmoa - jättiläisiltä ne tosiaan näyttivät - tuijotti pyykkitelineen luota suoraan minuun. Kiljahdin säikähdyksestä, ja siitäkös peurat saivat jalat alleen. Sekunnin ajan ehdittiin kuitenkin tuijottaa intensiivisesti toisiamme ennen kuin keskeytetty sieniateria sai jäädä niille sijoilleen. Jo aikaisemmin kesällä pääsimme yllättämään toisemme talon nurkan takaa. Kyllä sellaisessa tilanteessa sydän aina yhden ylimääräisen muljahduksen tekee. :)

Viikonloppuna kaadettiin vihdoin ja viimein saunan nurkalta, rannan tuntumasta, pystyyn lahonnut leppä. Pari vuotta sitten myrsky katkaisi sen latvaosastaan poikki, ja siihen se sitten unohtui. Takkapuiksikaan lahosta rungosta ei enää ollut, joten lauantai-illan viihdykkeeksi tehtiin kokko rantakivikkoon, jossa rungonpätkät poltettiin taivaan tuuliin.

Merenpuoleisella pihamaalla toinenkin laho runko odottaa kaatoa, mutta hankala paikka pihan poikki  ristiin rastiin menevien sähköjohtojen vieressä on siirtänyt urakkaa kerta toisensa jälkeen. Niinpä siinä kävi nytkin, ja lahopuu töröttää edelleen keskellä pihaa.

Isolla pihalla riittää kuitenkin karsittavaa, ja pienempiä puita kaadettiin vielä sunnuntaina lisää.
Ainakin sää suosi puunkaatohommia, sillä lämmintä oli lähes 18 astetta. Vielä kerran tänä syksynä saimme juoda kahvit terassilla ja nauttia kesäisen kauniista ja leppoisasta ilmasta.

Värit alkavat vähitellen vaihtua pihan puissa ihanan herkullisiksi. Tänään vaahteran väritys oli jo eilistä asteen koreampi. Tätä väriloistoa odotan joka syksy innolla.

-Airisrannan Päivi-

Lauantain sateet, sunnuntain sienet

Melkein koko lauantai-iltapäivän satoi, ja ensimmäisen kerran tuntui siltä, että syksy tosiaan on tulossa. Harmaa sateinen ilma tuntuu aina vähän kolealta, ja varsinkin silloin, kun istuu suurimman osan päivästä työpöydän ääressä. Jossain vaiheessa sateen ropistessa mies sai tarpeekseen vilunväristyksistä ja kipaisi hakemassa liiteristä sangollisen klapeja keittiön puuhellaa varten. Ah, miten tyytyväisiä taas kerran olimme, että pikku hella on tullut hankittua. Se on kuin tehty juuri tällaisia päiviä varten. Pieni mutta tehokas, ja antaa ihanasti lämpöä ja tunnelmaa keittiön lisäksi muuallekin taloon.

Onneksi liiteri pullistelee keväällä saaduista polttopuista, joten siinä mielessä meillä ei ole hätäpäivää. Ihan vielä ei kuitenkaan ollut tarvetta laittaa tulta kakluuneihin, vaan pienen puuhellan lämpö riitti hyvin. Kakluunien vuoro on sitten, kun kylmät tuulet puhaltavat mereltä, ja räntää roiskuttaa oikein kunnolla. Niin, ja nuohoojakin pitäisi muistaa pyytää käymään ennen varsinaisen kakluunikauden alkua.

Eipä ole paljon tullut poltettua kynttilöitä kesän aikana, mutta nyt oli sopiva hetki tehdä sekin. On se kumma, miten ihminen kaipaa tulen loimotusta, kun ulkona on harmaata ja kosteaa.      

Tänään sen sijaan aamu valkeni poutaisena, ja päätimme tyttären kanssa lähteä heti aamupalan jälkeen tutkimaan lähimetsän sienitarjontaa. Olen huono sienestäjä, enkä tunne kunnolla kuin kantarellin ja suppilovahveron, mutta siitä huolimatta metsässä on aina mukava liikuskella ja ainakin yrittää tunnistaa syötäviä sieniä. Ja eilisen sateen jäljiltä oli sentään toivoa, että sammaleen seasta jotakin saattaisi jopa löytyä.

Kävin edellisen kerran metsälenkillä pari viikkoa sitten, ja tällä välin suurin osa mustikan lehdistä oli jo varissut maahan. Mutta aivan uskomaton määrä marjoja varsissa oli vieläkin jäljellä - kiinteitä ja hyvänmakuisia. Tuli melkein tarve lähteä hakemaan poimuri ja ämpäri, sillä niin paljon komeita mustikoita oli joka puolella.

Ja löytyihän niitä sieniäkin. Päätin, että epävarmuustekijöistä huolimatta kerään koriin kaikki sellaiset, jotka näyttävät vähiten epäilyttäviltä, ja googlettelen sitten kotona rauhassa, mitä tuli mukaan otettua. Sen verran olen siskon kanssa sienireissulla oppinut, että välttämättä kaikki punaiset eivät ole myrkkysieniä. :)

 Pieni tihkusade yllätti meidät metsässä varsin pian, joten siellä en viitsinyt sieniä alkaa puhdistaa. Tärkeintä oli vain kerätä mukaan niin paljon kuin suinkin ehdittiin ennen kuin kastuttaisiin läpimäriksi.

Kotona kippasin koko saaliin verannan ruokapöydälle ja aloin selvitellä, mikä mikin mahtoi olla. Ja tässä lista: karvarouskuja, haaparouskuja, isohaperoita tai viinihaperoita, tai molempia; kangashaperoita, pari kangastattia (ehkä), ja iso ja pieni männynherkkutatti. Iso painoi ainakin puoli kiloa.

Nyt pyydänkin teiltä, arvon lukijani, opastusta ontuvissa tiedoissani eli osuikohan yksikään mahdollisesti oikeaan.

Tämä majesteetillisen kokoinen yksilö lienee kuitenkin männynherkkutatti. Ohjeiden mukaan maistoinkin sitä, ihan tuosta noin vaan, eikä se ainakaan sappitatti ollut. Lisäksi voin kertoa, että hengissä ollaan, vaikka koko korillisesta muhennos jo pyöräytettiinkin. Oli hyvää ja täyttävää. :)

Tyttären saaliina oli lisäksi tasan yksi keltavahvero, loput kaksikymmentä valevahveroita, sekä kolme aikaista suppilovahveroa. Rouskut ymmärsin sentään keittää erikseen. Niistä tuli pienen pieni purkillinen suolasieniä. Se täytyy kuitenkin tunnustaa, että hoksasin huuhdella ne kylmällä vedellä vasta parin tunnin päästä keittämisestä, kun rupesin lukemaan tarkempia suolaamisohjeita. Mitenkähän mahtaa Airisrannan porukan käydä, kun suolasieniä maistellaan?!

Tällaisia puuhia tällä kertaa.

Mukavaa alkavaa syysviikkoa kaikille!

-Airisrannan Päivi-