Ravintoa ruumiille ja sielulle

Verkkaisesti on syksy saapunut saaristoon. Koivuissa lehdet loistavat vielä suurelta osin keltaisenaan eikä vihreyskään ole niistä kokonaan hävinnyt. Vaahterat ovat sitten täysin oma lukunsa tässä syksyn värikylläisyydessä. Keräillessäni tänään värikkäitä lehtiä kuistin koristukseksi törmäsin pihanurmikolla vielä kirkkaankeltaisena hehkuvaan voikukkaan. Eipä uskoisi, että eletään jo lokakuuta.

Vaikka syksy sykähdyttää kauneudellaan, yksi asia aiheuttaa Airisrannan isäntäväelle harmaita hiuksia: sisälle tunkevat kärpäslaumat. Ne kansoittavat aurinkoisina ja lämpiminä syyspäivinä verannan ikkunat niin totaalisesti, että  välillä surina on kuin formulakisoissa ikään. Kärpäspaperit ovat siis olleet viime aikoina ahkerassa käytössä.

Syksyllä sisälle ilmestyy myös muita hyönteismaailman edustajia, joista jättihämähäkit ovat huomiota herättävimmät. Mutta uskokaa pois, niihin on alkanut tottua. Ensimmäiset vietiin aikanaan kädet ojossa ulos pitkävartisimmalla kihvelillä, joka talosta löytyi. Nykyään riittää se, ettei ötökän päälle astu. Luulen tunnistaneeni googlen avulla muutama viikko sitten suihkuseurana olleen otuksen varastohämähäkiksi. Voin kertoa, että iso oli.

Hiiret sen sijaan eivät ole Airisrannassa koskaan osoittautuneet mitenkään  erityisen suureksi ongelmaksi. Siihen lienee kissoillakin oma osuutensa. Näin lokakuussa ensimmäiset rapistelijat tapaavat kuitenkin ilmestyä välipohjaan, joten eipä kannata nuolaista ennen kuin tipahtaa. Toisaalta hiiri-invaasioon on yritetty jo hyvissä ajoin varautua ja navettaan ja makasiiniin on kannettu loppukesällä ensimmäiset hiiribaarit. Toivottavasti ne latistavat hiirulaisten suurimman innon pyrkiä sisälle taloon. Ja meillähän ei olekaan kyse mistään pienistä kotihiiristä vaan kaksi kertaa niiden kokoisista metsähiiristä!

Näkymä verannan ikkunasta perjantai-iltana vähän ennen auringonlaskua myrskytuulten jälkeen.

Viikonloppuna ei kuitenkaan surtu hiiriä eikä hämähäkkejä, vaan tehtiin herkkuja. Syksyllä keittiössä puuhastelu kuuluu asiaan ja silloin Airisrannassakin tulee kokeiltua uusia juttuja enemmän kuin muina vuodenaikoina. Kyse ei ole välttämättä mistään kolmen lajin huippuillallisista vaan mukavista makuelämyksistä, joista on iloa vähän useammalle päivälle.

Marinoidut punasipulit ovat olleet kokeiltavien listalla jo kauan, mutta vasta viimeksi äitini notkuvassa ruokapöydässä istuessani muistin pyytää häneltä reseptin itselleni. Ne ovat sopivan etikkainen lisä mihin tahansa ruokaan ja salaatin päällä ihan mainio öljyn tai kastikkeen korvike. Niinpä tunsin itseni taas oikein ehtoisaksi emännäksi, kun sain lusikoitua herkun purkkeihin. Lisuke on niin nopea ja helppo tehdä, että laitan reseptin tähän muidenkin iloksi. Maku tietysti vain paranee mitä kauemmin sipulit saavat marinoitua liemessään.

MARINOITU PUNASIPULI

2 punasipulia

1,5 dl punaviinietikkaa

2 rkl sokeria

muutama mustapippuri

0,5 tl suolaa

1 dl öljyä

Kuori ja leikkaa sipuli ohuiksi viipaleiksi. Kiehauta etikka, sokeri, pippurit ja suola. Lisää joukkoon punasipuli. Kiehauta. Anna jäähtyä ja lisää öljy. Jäähdytä. 

Toinen herkku, joka alkoi kutkuttaa makuhermoja ja tirautti vedet kielelle jo aikaisemmin viikolla oli rocky road -palat. Suunnittelin ostoslistaa hartaudella monta päivää etukäteen, ettei vain minkään  oleellisen ainesosan puuttuminen pilaisi viikonlopun h-hetkeä. Ja voin vakuuttaa, ettei suunnittelu mennyt hukkaan. Kielenhän ne veivät mennessään!

Netistä löytyy monenlaisia reseptejä, ja tein niistä oman sovellukseni, johon laitoin muun muassa sekä tummaa että vaaleaa suklaata ja kaappiin unohtuneet, päiväyksensä aikapäiviä sitten ylittäneet kuivatut karpalot. Ai että sopivatkin mainiosti makean taittajaksi suolapähkinöiden lisäksi. 

Kaiken tämän makuhermojen hemmottelun lisäksi sain vielä kuluneella viikolla mieluisan paketin Airisrantaan. Olen tutustunut blogiystäväni Hammin kauniisiin kortteihin jo aiemmin äitini antamien korttien kautta, mutta nyt sain lahjaksi myös hänen maalaamansa upean mustavalkoisen taulun.

Mahtavan kokoinen taulu on tarkoitus sijoittaa lopullisesti yläkertaan toisen makuuhuoneen seinälle. Ajattelin kuitenkin ottaa siitä kuvan portaikossa, jossa kaunis valo ja valkoiset seinät tekevät taululle paremmin oikeutta. Minua viehättää Hammin töissä niiden puhtaat linjat ja suloiset pienet yksityiskohdat. Hammin blogissa kannattaa ehdottamasti käydä kurkkaamassa lisää hänen kauniita töitään. Tässä linkki Hammi's Design.

Taulun lisäksi sain vielä kasapäin suloisia kortteja, joilla aion ilahduttaa syksyn aikana synttäreitään viettäviä ja tietysti välittää jouluterveiset sukulaisille ja ystäville sitten, kun se aika taas koittaa.  

Mukavaa lokakuun ensimmäistä viikkoa!

-Airisrannan Päivi-

Herrainhuoneen koulukaappi ja vähän muutakin

Myrsky ei sitten tälläkään kertaa osunut Airisrantaan. Kuin ihmeen kaupalla olemme säästyneet kaikenlaisilta luonnon ääri-ilmiöiltä tänä kesänä. Sinänsä outoa, kun meren rannalla asutaan. Sähkökatkotkin ovat harvinaisia, ja jos niitä joskus tulee, ne kestävät ehkä muutaman minuutin. Vain kaksi kertaa koko täällä olomme aikana sähköt ovat olleet pois kuutisen tuntia yhtäjaksoisesti.

Rauli-myrskyn aikaan lauantaina iltapäivällä meillä tosiaan oli aurinkoisen lämmintä ja mukavaa, vain tuulenpuuskat yltyivät välillä tavanomaista voimakkaammiksi. Sen verran tuuli sai kuitenkin pahoja aikaan, että katkaisi etupihalla korkeaksi venähtäneen pelargonian kahdesta kohtaa poikki. En hennonut heittää kukkavarsia pois vaan laitoin ne kuistiin maljakkoon. Vaaleanpunaiset kukat sinistä seinää vasten innostivat taas pitkästä aikaa kuvaamaan, ja niinpä kuvia tuli räpsittyä vähän muualtakin.

Talvella pengoin jossakin vaiheessa varaston hyllyjä, ja siellä oli myös tuo komuutin päällä oleva emalivati. Se löytyi aikoinaan sukutalon vinttiä tyhjennettäessä, ja nätti kun oli, koppasin mukaani. Värit ovat suloiset, ja suuremmilta kolhuiltakin se on välttynyt. Komuutin päällä se on kuin kotonaan; vielä kun löytäisi sille jostakin kannun kaveriksi.

Iltapäivän aurinko näin loppukesällä talon eri huoneissa on kiehtova. Valon ja varjojen leikissä on jotain äärimmäisen rauhoittavaa ja lempeää; tulee sellainen mummolafiilis. Ja ainakin kuistissa ilta-aurinko houkuttelee seinien ja lattian puisista pinnoista kotoisan tuoksun esiin. Tuo mummolatunnelma taisi korostua entisestään, kun olin koko lauantaipäivän puuhastellut yksikseni kotona; silloin on jotenkin enemmän aikaa keskittyä epäolennaisuuksiin. :)

No, joka tapauksessa innostuin kuvaamaan herrainhuoneen vanhaa koulukaappia, josta olen niii-in ylpeä ja onnellinen. Sekin "pelastettiin" myyntiin menneestä sukutalosta. Talossa pidettiin yhteen aikaan väliaikaisesti koulua, ja kun koululle järjestyivät uudet tilat, kaappi jäi osaksi tuvan kalustusta. Kaappi on niin korkea ja raskas, että ilman Airisrannan kolmimetrisiä huoneita ei olisi tullut mieleenkään ottaa sitä itsellemme. Nyt se saa kuitenkin olla kunniapaikalla talossamme.

Kaappi on nykyisin työkäytössä, ja valkoinen joskin hieman kulunut ovilasi peittää armollisesti epäjärjestyksen ja tavarapaljouden taakseen, ainakin osittain. Avain tästäkin kaapista on hävinnyt aikoja sitten, mutta muuten kaappi on alkuperäisessä kunnossa. Joskus joku innokas kattomaalari on tosin  tiputtanut muutaman valkoisen maalitäplän kaapin kylkeen, mutta meitä se ei ole vielä niin paljon haitannut, että olisimme ryhtyneet maalinpoistohommiin.

Vaikka olen puhunut tavaroiden ja huonekalujen "pelastamisesta" vanhasta sukutalostamme, rehellisyyden nimissä on sanottava, että tämä Airisrannankin aarreaittana toiminut talovanhus sai muutama vuosi sitten ihanat uudet omistajat, jotka ovat kunnostaneet sen rakkaudella kodikseen. Siinä mielessä vanhoja tavaroita ja huonekaluja ei todellakaan olisi tarvinnut pelastaa.  Mutta minusta on kuitenkin mukavaa, että Airisrantaan on voitu sijoittaa niin monia sukuun kuuluneita esineitä ja huonekaluja, palasia meidän sukumme historiasta.

Talvella herrainhuoneen tyhjälle seinälle löytyi vihdoin jotakin ripustettavaa. Koska suunniteltu kirjakaappi antaa edelleen odottaa itseään, kaivettiin varaston pahvilaatikoiden kätköistä vaarin armeija-aikainen kuva vartioimaan vanhoja, hänelle niin tuttuja huonekaluja. Onhan hän aikanaan istunut varmasti tuhansia kertoja vanhan kirjoituspöytänsä ääreen laskemaan päivän tiliä ja pitämään kirjaa liikkeensä tuloista ja menoista.

Onneksi vaari oli utelias ja innokas kokemaan elämässään kaikkea uutta. Siksi en usko, että hän pahemmin hätkähti katsellessaan ensimmäistä kertaa Airisrannan seinältä uuttaa ympäristöään.  Taisipa vain todeta tuttuun tyyliinsä: "Jo vain".

Lauantaina vietettiin myös venetsialaisia tai muinaistulien yötä, mutta airisrantalaisten elämässä huvilakauden päättäjäiset eivät suuremmin näkyneet.  Sen verran kuitenkin, että lyhty kynttilöineen nostettiin terassin pöydälle, grillattiin mehevät lohipalat, ja herkuteltiin siipan kanssa kahdestaan maistuva illallinen tyyntyvässä loppukesän hämärässä. Liekö viimeinen kerta tälle kesälle? Vain yhdellä mökillä saaressa oli asukkaita, ja saarten välistä näkyi muutama räiskähtävä ilotulite alkuillan hämärässä. Rauhallinen ja mukava päätösjuhla tälle kesälle.

Vaikka postauksesta tuli tällä kertaa melkoinen sillisalaatti, on suorastaan pakko liittää tähän loppuun vielä tämän aamuinen kuva venevajasta. Haikara oli nimittäin päättänyt katsella saalistaan hieman korkeammalta ja tepsutellut sitä varten laiturille asti.  Hauska ja mieleenpainuva näkymä, jota katselin keittiön ikkunasta aamutuimaan. Toinen haikara puolestaan laskeutui juuri kuvatessani tuttuun paalupaikkaansa rannalle.

Auringonpaisteisia alkusyksyn päiviä teille kaikille sinne ruudun taakse!

- Airisrannan Päivi-

Pääsiäistervehdys

Talvi on ehtinyt muuttua kevääksi, ja useita viikkoja on vierähtänyt sitten viime näkemän. Arkiset työt ja puuhat ovat täyttäneet elämän Airisrannassa niin, ettei aikaa kuulumisten kertomiselle ja kuvaamiselle ole oikeastaan liiennyt. Vai liekö sitten se kuuluisa kevätväsymys, joka on saanut yliotteen Airisrannan emännästä kuluneen kevättalven aikana. Joka tapauksessa sain tänään ihanalta lukijalta niin kauniin viestin, että päätin heti ryhdistäytyä ja palata elävien kirjoihin myös blogimaailmassa.

Kuluneen viikon aikana kevät on näyttäytynyt merellä ja pihamaalla jo monella tapaa. Tänään näin  harmaahaikaran ensimmäisen kerran. Se liiteli useita kierroksia edustallamme ikään kuin olisi tullut tervehtimään Airisrannan asukkaita taas pitkän talven jälkeen. Eilen puolestaan ensimmäinen kanadanhanhipariskunta laskeutui rantaveteen. Isokoskelot, joutsenet ja telkät ovat sen sijaan pyörineet maisemissa koko talven, välillä isommalla välillä pienemmällä kokoonpanolla. Uusi tuttavuus lintulaudalla on ollut tikli, mutta siitä en onnistunut saamaan niin hyvää kuvaa, että olisin viitsinyt laittaa sen tänne.

Mutta se, mikä jaksaa aina sykähdyttää eniten on mustarastaan ensimmäinen kujerrus aikaisena kevätaamuna. Tuon upean aamukonsertin onnistuin kuulemaan parisen viikkoa sitten. Kaiken kaikkiaan lintujen liverrys on vallannut jälleen pihapiirin, ja talvinen hiljaisuus on kuin kerralla pois pyyhkäisty.

Syksyllä istuttamani tulppaanin ja narsissin alut näkyvät jo kukkapenkissä, ja riipparaita on alkanut lykätä valkoisia tupsujaan. Vähäinen lumipeite on hiljakseen häipynyt parin viikon aikana, ja vain paikoin näkyy valkoisia läikkiä. Pienet metsätiet lenkkireitillämme ovat kuitenkin paikoin vielä petollisen liukkaita, joten piikkikengät ovat edelleen olleet tarpeen.

Viime lauantaina ystävällinen naapuri kävi taas kippaamassa puukuorman pihallemme. On kuulemma mielestään meille edelleen velkaa viime keväänä antamistamme rakennustarvikkeista. Pahaa pelkään, että velka alkaa kohta kääntyä päälaelleen! Emmekä ehtineet edes kahvikupposta puukuorman tuojalle tarjota, sillä olimme juuri lähdössä konsertti-ja kyläilyreissulle kaupunkiin.

Vaikka maisema on meillä jo lumeton, neljä viikkoa sitten venevaja kylpi talvisen raikkaan aamuauringon väreissä näin kauniisti. Alla oleva kuva on kolme viikkoa sitten otettu verannan kulmaikkunasta.

En ole lopettamassa blogiani, mutta päivitystahti saattaa vaihdella melkoisesti. Mukavaa, että olette siitä huolimatta jaksaneet vierailla ahkerasti.

Hyvää ja rentouttavaa pääsiäisen aikaa teille kaikille!

-Airisrannan Päivi-

Joulu saa tulla

Jouluvalmistelut ovat olleet huipussaan Airisrannassa näinä viimeisinä joulunaluspäivinä. Kynttilöiden lämmittämässä talossa on tuoksunut ihanan kotoisalta, kun kakut, leivät ja laatikot ovat paistuneet uunissa. Tänään tosin välillä on ollut samanlainen tunne kuin Melukylän Liisalla, joka aatonaaton iltana huolehti siitä, ehtiikö äiti ihan varmasti saada kaiken kuntoon aattoaamuun mennessä.

Lauantaina tuotiin kuusi sisälle,  ja tänä vuonna se sai uuden paikan verannalta, jossa me itsekin suurimman osan ajasta vietämme. Nyt kuusta saa tuijottaa oikein sydämensä kyllyydestä, kun  pöydän ääressä herkutellaan. Edellisinä vuosina kuusi on ollut herrainhuoneessa, sillä olohuoneeseesta ei oikein tahdo löytyä sille sopivaa paikkaa.

Viimeistään tässä vaiheessa joulun odotusta on ollut pakko hyväksyä ajatus, että tänä vuonna ei taida Airisrantaan valkoista joulua tulla. Ikkunasta näkyvä maisema ei paljon kesäisestä merimaisemasta eroa.

  

Kuisti on saanut jälleen kerran tutun jouluisen ilmeensä. Vanha kynttelikkö, punaiset omenat ja olkipukit - ne löytävät joka joulu tiensä vanhan komuutin päälle.  Peiliä ei kuitenkaan seinällä vielä viime jouluna ollut; sen löysimme kesällä vanhoja tavaroita myyvästä liikkeestä.

Osan piirtämistään joulukuvista isäni oli vuosia sitten koonnut tauluksi lasikehyksen alle. Nyt laitoin senkin kuistin seinälle. Yksi kuvista on päässyt vähän vinksahtamaan lasin alla, mutta sitä en viitsinyt ruveta enää oikaisemaan.

Tänään aatonaattona aurinko on jälleen paistanut kirkkaasti eikä vuoden pimeimmästä ajasta ole ollut tietoakaan. Ihana valo!

Airisrannan jouluihin kuuluu ehdottomasti suklaamurokakku. Jotkut reseptit seuraavat mukana vuodesta toiseen, ja tämä kakku on yksi sellainen. Laitan ohjeen tähän mukaan, jos vaikka joku innostuisi sitä uudeksi vuodeksi kokeilemaan.

SUKLAAMUROKAKKU

200 g voita tai margariinia

2,5 dl sokeria

3 munaa

4 dl vehnäjauhoja

1 tl leivinjauhetta

100 g tummaa taloussuklaata

0,5 prk kermaviiliä

Vaahdota pehmeä voi tai margariini. Lisää munat yksitellen hyvin sekoittaen. Yhdistä vehnäjauhot ja leivinjauhe. Rouhi suklaa. Sekoita taikinaan vuorotellen jauho-leivinjauheseosta, suklaarouhetta ja kermaviiliä. Kaada taikina voideltuun ja korppujauhotettuun vuokaan. Paista 175 asteessa noin tunti. Kakku on parhaimmillaan vasta seuraavana päivänä tai myöhemmin.

Nyt kinkku odottaa jo vuoroaan keittiössä, sillä laitamme sen muhimaan alhaisella lämmöllä uuniin koko yöksi. Aikaisin aamulla siitä leviää herkullinen tuoksu talon joka soppeen, ja viimeistään silloin muistaa, että jouluaatto on jälleen koittanut.

Hyvää ja rauhallista joulua teille kaikille!

-Airisrannan Päivi- 

Vanhan ajan kaipuu

Syksyisin minuun iskee usein kaipuu vanhan ajan levolliseen tunnelmaan. Tekee mieli sulkeutua hämärään pirttiin, jossa kynttilät lepattavat ja liesi hohkaa kuumuuttaan. Eikä haittaa, vaikka ulkona sade ropisee ikkunaruutuun, ja tuuli ulvoo nurkissa. Sisällä on turvallista ja lämmintä, ja kiire ja vaatimukset ovat jossain muualla. Tänään on ollut juuri sellainen sunnuntai.

Tuli on ritissyt kakluunissa, on syöty mehevän pehmeää uunilohta, nautittu iltapäiväkahvit Mozartin Requiemin siivittämänä. Minun mielessäni syksyiset sunnuntai-iltapäivät ja klassinen musiikki ovat aina kuuluneet yhteen, ja edelleen tuo yhtälö tuntuu toimivan.

Myös vanhan ajan ruuat tulevat usein syksyllä mieleen. Ennen vanhaan metsän antimet kerättiin visusti talteen ja niitä myös käytettiin ruuanlaitossa ihan eri mittakaavassa kuin nykyisin. Vuosia sitten sain tuttavaltani syksyisen vanhan ajan puolukkapuuron reseptin. Hänen kotonaan sitä oli aina kutsuttu kuutamopuuroksi. Kun jossain vaiheessa yritin googlettaa kuutamopuuroa, sain tulokseksi kyllä jotain ihan muuta kuin puolukoista tehtyä puuroa. No, nimellä ei niinkään väliä, jos puuro vain maistuu hyvältä. Ja siltä tämä puolukoista ja ruisjauhoista tehty makea herkku tosiaan maistuu.

Puuro on niin yksinkertainen tehdä, että vaikka edellisestä herkuttelukerrasta oli vuosia aikaa, ohjetta ei tarvinnut kauan miettiä. Kaikkia ainesosia tulee nimittäin 3 desilitraa. Survotut puolukat, sokeri, ruisjauhot ja kiehuva vesi sekoitetaan keskenään ja vatkataan sähkövatkaimella niin kauan, että puurosta tulee vaaleanpunaista ja kuohkeaa. Puuroa kannattaa vatkata ainakin 15 minuuttia. Nykyvehkeillä helppoa, mutta on varmasti aikanaan vaatinut melkoiset käsivoimat. Lopputuloksena on kuitenkin ihanan pehmeä vaaleanpunainen unelma, jonka voi nauttia vaikka maidon kanssa.

Syksyn tunnelmaan kuuluvat myös tietyt kuvat. Minulle on tullut tavaksi hankkia joka vuosi keittiön seinälle Martta Wendelinin kaunis kalenteri. Se sopii tunnelmaltaan Airisrantaan, ja huomaan usein jääväni tuijottamaan sen kauniita kuvituksia päivämääriä miettiessäni. Kuvissa on juuri sitä vanhan ajan levollista tunnelmaa, hyvän elämän kuvausta. Olen säästänyt edellisvuosien kalenterit, sillä niitä ei vain kerta kaikkiaan voi heittää pois.

Pihapiirissäkin on aika seishtunut tunnelma, sillä kaikki, mikä puista on viikon varrella pudonnut maahan, on saanut siinä myös rauhassa olla. Aamupäivästä alkoi sade, joten haravointi sai vieläkin jäädä odottamaan. Minua eivät kuitenkaan syksyn lehdet ahdista, sillä mikä voi olla rauhoittavampi ja kauniimpi näky pihamaalla kuin maahan pudonneet isot vaahteranlehdet. Kuva on otettu kuistin ikkunasta, ja siksi ruma sähkökeskus tuli pakosta kuvaan mukaan.

Sisällä kuistissa kukat jatkavat elämäänsä. Pieni hortensia on muuttunut vihreäksi ja aina välillä pohdin, pitäisikö kukinto poistaa. Kaunishan se on vihreänäkin.

Kesän aikana löysimme kuvassa pilkottavan peilin komuutin yläpuolelle. Se on myyjän mukaan kuulunut vanhaan piironkiin, joten meidän mielestämme se sopi myös vanhan komuutin pariksi. Oikein tarpeellinen ja ilahduttava löytö.

Sunnuntai on jo illassa ja viikon tulevat puuhat odottavat. Mukavaa alkavaa viikkoa teille kaikille!

-Airisrannan Päivi-

Kuistin kesä

Tähän vuodenaikaan meillä paistaa kuistiin kesäillan pehmeä aurinko ja lämmittää sen suloisen lämpimäksi. Jotenkin auringon lämpö saa puiset pinnat jopa tuoksumaan erilaiselta kuin normaalisti. Tällä kertaa inspiroiduin kuitenkin omenan- ja syreeninkukkien huumaavasta tuoksusta, joka on täyttänyt kuistin jo sunnuntai-iltapäivästä lähtien. Kun omenapuut ovat kuin kermavaahtoa ja syreenit hohtavat violettina ja valkoisena, en voi olla poimimatta sitä ihanuutta myös sisälle. Ja se tuoksu... aah.

Kuisti taitaa olla Airisrannassa se huone, jossa vuodenaikojen vaihtelu näkyy parhaiten. Syksyllä siellä koristivat värikkäät lehdet ja ruusunmarjat, talvella ja jouluna kynttilät ja havut, keväällä narsissit ja talvehtivat pelargoniat sekä muut kukat. Ja nyt on sitten käsillä se aika vuodesta, jolloin erilaisia kukkijoita riittää jokaiselle viikolle omansa.

Vasta kesällä, kun ilmat lämpenevät avaamme kuistin pariovet. Muulloin ovet pidetään kiinni, sillä kuisti toimii erinomaisena lämpöeristeenä kylmillä ilmoilla. Viime talvenakaan siellä ei ollut lämpö päällä käytännössä lainkaan, mutta siitä huolimatta lämpötila pysyi alimmillaankin yhdentoista asteen yläpuolella.

Tässä kohtaa täytyy kehaista, että viime vuoden sähkön kulutuksemme oli 13 242 kilovattituntia. Se on minusta aika hyvä saavutus, kun asumme sata vuotta vanhassa talossa, jossa neliöitä on yli 230. Vieraat saattavat ehkä palella, mutta itse olemme tottuneet talvisin 18-19 asteen lämpötiloihin. Silloin on vain ihanaa sytyttää tuli takkaan ja nauttia sen levittämästä pehmeästä hohteesta villasukat jalassa.

Mutta talvesta puhuminen sikseen, kohtahan on juhannus. Sen sijaan esittelen teille toisen vanhan pienen tuolin, joka on saanut uuden kodin Airisrannasta. Hilima-Sofian niin ikään pikkuriikkinen tuolihan olikin mukana kuvissa jo aikaisemmin keväällä. Tämä kuistissa majaileva vihreä kaunotar jäi jostain syystä täysin huomiotta syksyllä, jolloin ensimmäisen kerran otin kuvia kuististamme. Nyt se siis ansaitsee tulla esitellyksi lempeässä iltauringon valossa.

Tuoli on mieheni suvun perintöä, ja kun hänen kotitilansa jäämistöä jaettiin, löysimme piha-aitasta itsellemme muistoksi tämän ihanuuden. Emme tiedä, kuinka vanha tuoli mahtaa olla, mutta luultavasti jostain 1850-luvun vaiheilta. Löysimme nimittäin aitasta myös puisen astian, jonka pohjaan oli kaiverrettu vuosiluku 1849. Tuolissa on käytetty puunauloja, kuten tarkkasilmäisimmät saattavat kuvasta havaita. Ne törröttävät istuinosan reunassa.

Voisinpa lähettää täällä leijuvan hurmaavan tuoksun myös sinne ruudun toiselle puolelle. Vaikka melkeinhän tuo kuvakin jo tuoksuu. :)

Lämpöä ja aurinkoa viikkoonne!

-Airisrannan Päivi-

Kuistin somistelua

Eilen oli oikein vanhanajan lauantaitunnelma, kun iltapäivällä ulkona leijui savun haju vähän joka puolella. Mökkiläiset olivat tulleet siivoilemaan pihojaan ja polttivat risuja ja muita talven aikana kertyneitä roskia kokoissaan. Lähikaupassakin oli vilskettä ihan toiseen malliin, kun ihmiset täydensivät eväsvarastojaan mennessään huviloilleen.

Minuun iski taas kevään tullen somistusvimma, ja niinpä kuistiinkin on ollut kiva hankkia välillä tuoreita kukkia ränsistyneiden pelargonioiden ja muiden siellä talvehtineiden ruukkukukkien rinnalle. Siinä mielessä olen ollut laiska puutarhuri, että pistokkaiden ottaminen ja mullan vaihdot ovat vielä kokonaan tekemättä. Kohta taitaa tulla kiire. 

Kun tammikuussa vein varastoon joulukoristeita, huomasin nämä hyllyn nurkassa nököttävät kaksi vanhaa vaatekoukkua. Nekin ovat niitä vaarini kotitalosta pelastettuja 'romuja'. Minulle ne ovat kuitenkin aarteita, joille yritän keksiä sopivaa sijoituspaikkaa Airisrannasta. Aika lailla ovat ruosteen peitossa, joten jollakin konstilla niitä pitäisi yrittää hinkata puhtaaksi. Kuinkahan teräsvilla mahtaisi toimia?

Ennen vanhaan vaatekoukutkin olivat pieniä taideteoksia. Harvemmin tällaisia enää voi ostaa Bauhausin hyllyiltä. Suvun vintiltä löytyi myös vanha isokokoinen ruosteinen tarjotin, jota yritin viime kesänä puhdistaa. Ruoste ei lähtenyt millään irti, ja aikani yritettyäni heitin koko tarjottimen roskikseen. Ja nyt harmittaa niin vietävästi. Olisihan se toiminut ulkona hyvänä kukkien tai lyhtyjen alustana! Taas kerran päätin, että en enää koskaan, ikinä heitä mitään menemään.

Ymmärrän hyvin, että turhan tavaran karsiminen on järkevää, ja itsekin hankin uutta todella harkiten. Mutta sitä en ymmärrä, miten aina juuri se tavara osoittautuu maailman tarpeellisimmaksi kapineeksi, jonka juuri hetki sitten heitti pois. Sama ongelma minulla taitaa olla vaatteidenkin kanssa.

Airisrannan ruusut eivät ole hopeamaljassa, vaan ne viihtyvät mummulta perityssä hempeän sinisessä teekannussa komuutin päällä. Kahvi-ihmisinä teekannu on meillä vähemmällä käytöllä, joten siitäkin syystä se ansaitsee olla esillä muussakin kuin vain alkuperäisessä käyttötarkoituksessaan.

Ruusuista sunnuntaita!

-Airisrannan Päivi-

Talo pukeutuu jouluun

Vanhan talon 'mukavuuksiin' kuuluu iso kuisti, mikä ei välttämättä ole itsestäänselvyys nykyaikaisissa taloissa. Sehän on periaatteessa turhaa tilaa. Meillä kuisti pidetään kuitenkin talvisaikaan kylmänä, koska haluan talvettaa rakkaat pelargoniani ja muutamat muutkin kesäkukkani siellä. Olen vieläkin kiitollinen saaressa asuvalle kesänaapurilleni, joka vinkkasi kuistin hyötykäytöstä. Niin hyvin kukat ovat kuistissa viihtyneet, että olen ollut parina kuluneena kesänä omavarainen kesäkukkien suhteen.

Nyt kuisti on kuitenkin puettu vähän jouluisempaan asuun, ja osa kukista on kannettu väliaikaisesti yläkertaan. Heti ensimmäisenä jouluna paikkansa Airisrannassa löytäneet kyntteliköt ja muut koristeet näyttävät hakeutuvan samoille paikoille vuosi toisensa jälkeen. Tämä kynttelikkö joutui tosin odottamaan varastossa pari vuotta ennen kuin sille löytyi paikka vasta myöhemmin taloon tulleen komuutin päältä.

Uskomattoman kestäviä nuo 'tusinajoulukyntteliköt' - kuvassa olevakin alkaa olla kohta viisitoistavuotias. Vanhin toimiva kynttelikkö on hankittu ensimmäiseen yhteiseen kotiimme kohta kolmekymmentävuotta sitten. Huh, miten aika rientää! Sekin olisi muuten ihan käyttökelpoinen, mutta mukavuudenhalu on voittanut - töpseliä ei jaksa nykäistä joka ilta irti seinästä. Vanhoissa kyntteliköissä ei nimittäin ollut katkaisijaa.

Viime jouluna keksimme ensimmäisen kerran laittaa joulutähden roikkumaan valaisimen paikalle eteiseen. Jostain syystä minkäänlaista lamppua ei ole vielä tullut hankittua eteisaulan kattoon, vaikka siinä on peräti kolme valaisinpaikkaa. Tähti on joulun aikana hauska koriste ihan pimeänäkin. Valo sytytetään, jos muistetaan.

Vanha astiakaappi on myös saanut joulupuvun ylleen.

Joulu lähestyy kovaa vauhtia, mutta lumesta ei ole tietoakaan; vettä vain sataa jatkuvalla syötöllä. Ainoastaan kynttilät ikkunalla paljastavat, mitä vuodenaikaa eletään.  Kummallista, miten joulu ei tunnu oikealta ellei lunta ole maassa.

-Airisrannan Päivi-

Kuistin syysilme

Nyt kun siirryttiin lokakuun puolelle, tuntui, että kuistikin kaipaa lämpöä ilmeeseensä - vähän väriä  ja pehmeyttä vaaleita pintoja täydentämään.

Viime vuotisia kynttilöitä löytyi vielä kaapin kätköistä, ja nyt onkin jo korkea aika laittaa ne esille. Korista tuli niille kaunis säilytyspaikka, ja siitä niitä on myös kätevä ottaa tarvittaessa käyttöön.

Hyödynsin jälleen pihapiirin pirteitä värisävyjä ennen kuin kaikki lakastuu ruskeanharmaaksi ja tein asetelman pihlajan- ja ruusunmarjan oksista sekä ihanan monivärisistä vaahteranlehdistä. Käpyjä on kiva käyttää ihan sellaisenaan sisällä koristeina. Täällä kaikki luonnon tarjoamat mahtavat sisustusmateriaalit ovat aivan käden ulottuvilla.

Kuistissa majaileva vanha "lipasto" on saatu vaarini kotitalosta. Se on kai toiminut jonkinlaisena pesupöytänä ennen vanhaan. Olemme miettineet sen kunnostamista, mutta siinä se nyt on ollut alkuperäisessä kuosissaan jo kolmisen vuotta. Millähän nimellä sitä muuten mahdetaan kutsua? Komuutti?

Iltahämärissä sytytettiin tuikut palamaan, ja kuistin tunnelma muuttui vielä pehmeämmäksi ja lämpimämmäksi.

 Mukavaa viikonloppua!

-Airisrannan Päivi-

Viikonlopun satoa

Kesäisen kaunis viikonloppu sai aikaan jonkinlaisen tarmonpuuskan ja monenlaisia asioita ehti tehdä tavanomaisten lauantai - ja sunnuntairutiinien lisäksi. Käväisin muun muassa lähimetsikössä katsomassa, olisiko suppilovahveroita jo ilmestynyt, mutta ensimmäistäkään ei näkynyt. Tai no, kaksi jo hieman elähtänyttä yksilöä jätin nököttämään suosiolla kallion juurelle. Vakiopaikalta tosin löytyi nuppineulanpään kokoisia alkuja, joista voi vain toivoa joskus syntyvän kunnollisia sieniä. Muita sieniä metsässä kyllä oli, mutta koska suppilovahverot ovat tattien ja kantarellien ohella ainoat varmasti tuntemani lajit, muut saivat puolestani jäädä rauhaan.

Sunnuntaiaamuna teimme mieheni kanssa aikaisen ja mukavan virkistävän kävelylenkin. Säännölliset lenkkeilyt ovat viime aikoina jääneet vähälle parin vuoden takaiseen verrattuna, mutta kyllä niidenkin aika taas vähitellen varmasti koittaa. Lisäksi tähän "superviikonloppuun" kuului leipomista ja illallisherkuttelua, mutta niistä postailen myöhemmin tällä viikolla.

Laihaksi jääneen sienisaaliin sijasta pihapiiristä löytyi monenmoista kerättävää,  niin silmänruokaa kuin syötävääkin. Olin jo viemässä yläkerran portaalle unohtunutta koria parempaan säilöön, kun hoksasin, että siitä voisi saada ihan kivan piristeen kuistille. Niinpä keräisin korin täyteen ruusunmarjoja, pihlajanmarjoja ja erivärisiä lehtiä. Ja värikästä ainakin syntyi!

Kuistin penkki sai väriläiskän syyspäivien iloksi. Vanhoista kätköistä löytyi muutama kynttilä, jotka sopivat syksyisten värien seuraksi. Kohta kuistin valtaavat kuitenkin pelargoniat ja maljaköynökset, jotka ovat jo parina edellisenä vuonna talvehtineet viileänä pitämässämme kuistissa.

Ja pihlajanmarjoista riitti muuhunkin kuin koristeeksi. Marjojen painosta nuokkuvat puut innostivat minut jo loppukesällä suunnittelemaan pihlajanmarjahyytelön tekemistä, ja tällä kertaa se ei jäänyt vain aikeeksi. Tätä herkkua en ole aikaisemmin maistanut, saati tehnyt sitä, joten perheenjäsenet saivat luvan toimia koekaniineina. Ennakkoluuloisten ilmeiden jälkeen hyytelö sai kuitenkin hyväksynnän - kirpakan makeaa herkkua.

PIHLAJANMARJAHYYTELÖ

2 l pihlajanmarjoja

0,5 l vettä

7 dl hillosokeria/mehulitra

Puhdistettuja ja huuhdottuja marjoja keitellään hiljakseen kannen alla noin puoli tuntia, kunnes marjat ovat vaalenneet. Sen jälkeen siivilöidään marjoista mehu kattilaan, lisätään sokeri ja sekoitetaan, kunnes sokeri on liuennut. Mehua keitetään hiljalleen noin 10 minuuttia. Hyytymiskoe tehdään kastamalla kuiva lusikka keitokseen ja kokeillaan pisaroiden irtoamista. Kun viimeiset pisarat irtoavat lusikasta raskaasti venyen, hyytelö on valmista. Lopuksi kuoritaan vaahto ja kaadetaan puhtaisiin, kuumennettuihin lasitölkkeihin.

Tällä ohjeistuksella minulle tuli vaivaiset 6 dl mehua, joten yritin suhteuttaa sokerin määrän siihen. En tiedä, ovatko meidän marjamme jotenkin keskivertoa happamampia, mutta sokeria hujauttelin pussista vielä useamman kerran ennen kuin maku oli kohdillaan. Joissakin resepteissä lisätään myös hieman konjakkia. Lopputulokseen olin kuitenkin tyytyväinen.

Pirteää alkanutta viikkoa!

-Airisrannan Päivi-