Herrainhuoneen vanha kirjoituspöytä

Meillä on herrainhuoneessa vanha suvulta peritty kirjoituspöytä, joka on yksi minulle rakkaimmista huonekaluista Airisrannassa. Luulen, että kirjoituspöytä oli syynä myös siihen, että huonetta ylipäätään alettiin leikkisästi kutsua herrainhuoneeksi. Ei vaadi kovinkaan paljon mielikuvitusta, jotta  näkee silmissään tupakkatakkisen herrasmiehen kumartuneena kirjoituspöydän ääreen selailemassa tilan tilikirjoja. Nykyisin herrasmiehen tilalla tosin on kumartuneena mieheni vähemmän elegantissa kotiasussaan ja naputtelee tietokonettaan päivät pitkät. Mutta kirjoituspöytä on käytössä joka ainoa päivä, ja se on minusta hienoa.

Kirjoituspöydän on tehnyt vaarini setä Ananias Alfred (s. 1877) Rauman opettajaseminaarin lopputyönä 1900-luvun alussa. Hän valmistui kansakoulunopettajaksi luultavasti 1904, joten pöytäkin on siis ihan noilta vuosisadan alkuvuosilta. Eikö vain ennen vanhaan ollutkin komeita nimiä! Lapsena muistan tosin nimen kuullessani ajatelleeni ensimmäiseksi ananasta. :)

Miten sitten pöytä kulkeutui meille noinkin kaukaa suvusta? Ananias kuoli jo vuonna 1942 ja nähtävästi sen jälkeen kenelläkään hänen perheestään ei ollut riittävästi tilaa säilyttää isoa ja raskasta pöytää asunnoissaan. Vaarini kaupan konttorista sille kuitenkin löytyi väliaikainen säilytystila. Vuodet kuluivat eikä kukaan koskaan tullut hakemaan pöytää takaisin. Niinpä kirjoituspöytä toimi samassa konttorissa myös isäni työpöytänä. Kun sitten vanhempani muuttivat pienempään asuntoon, pöytä etsi jälleen uutta kotia. Onneksi meillä sattui olemaan kirjoituspöydän kokoinen tila vapaana edellisessä kodissamme, ja niin se sitten päätyi meille. Mutta vasta Airisrannassa se tuli myös päivittäiseen käyttöön.

Kun saimme kirjoituspöydän lähes viisitoista vuotta sitten, veimme sen entisöitäväksi ammattilaiselle, ja se kyllä kannatti. Muuten pöytä oli hyvässä kunnossa, mutta pöydän keskiosan täyttävä kirjoitusalusta oli kokenut kovia. Ennen teettämäämme entisöintiä kirjoitusalustan korvikkeena oli ollut monta kymmentä vuotta säästäväisen vaarini laittama harmaa muovinen lattiamaton kappale. Enpä tuota erikoista alustaa kyllä lapsena koskaan kyseenalaistanut. Nyt pöydän keskusta on päällystetty tummanvihreällä pehmeällä nahalla, joka on kyllä vähän liiankin mieluisa alusta varsinkin Sarabin kynsien kopristeluun. Pieniä viiltoja ja nyppyjä on vuosien varrella ikävä kyllä ilmestynyt pöydän pintaan kuin huomaamatta.

Pöydässä on seitsemän laatikkoa, joissa jokaisessa on lukko ja siihen kuuluva avain. Ne on kaikki numeroitu täsmällisesti kaivertamalla jokaiseen vetimeen roomalainen numero.

Tällä hetkellä työtuolina on yksi vanhemmiltani saadun ruokailuryhmän tuoleista. Toivottavasti jossakin vaiheessa törmäämme pöydän pariksi paremmin sopivaan työtuoliin, sillä nykyisen tuolin kangaspäällysteet eivät taida enää kovinkaan kauan kestää näin intensiivistä käyttöä.

Kuvat on otettu kesäkuun alkupuolella, jolloin syreenit kukkivat ihanasti ikkunan ulkopuolella ja tietenkin myös maljakossa. Koska herrainhuone on pohjoiseen päin, liika aurinko ei edes kesäisin haittaa työskentelyä ikkunan ääressä. Onhan välillä mukavampi tuijotella ikkunasta pihalle tietokoneen näytön sijaan. Yllä vielä muisto pihalla kukkineista valkoisista juhannusruusuista, joilla myös herrainhuonetta koristeltiin.

Mukavaa sunnuntaipäivää!

-Airisrannan Päivi-

Peremmälle, olkaa hyvät!

Iltaisin aurinko on taas paistanut niin kauniisti etupihalle, että innostuin eilen näpsimään kuvia vielä mustikkareissun jälkeen. Aivan oikein, mustikassa täällä siis edelleen kuljetaan. En millään malta pysyä pois metsästä, kun poimittavaa riittää vaikka millä mitalla. Montaa litraa ei kerralla tarvitse saada, mutta metsässä on vain niin rentouttavaa kuljeskella. Kuvia tulee otettua myös siksi, että kesäkukat ovat tällä hetkellä parhaimmillaan. Kun siis edellisessä postauksessa oltiin merenpuoleisella terassilla, tällä kertaa kurkistetaan talon etupuolelle eli sisääntulon puolelle.

Viime kesänä etupihalle tehtiin uudet portaat. Vanhat askelmiltaan korkeat ja muutenkin liian kapeat kiviportaat jätettiin puuportaiden alle. Vaatihan rakentaminen vähän enemmän kärsivällisyyttä ja tarkkuutta, mutta meistä oli aivan turhaa alkaa repiä vanhoja portaita maasta pois. Muutenkin pihan tekemisessä käytettiin niitä materiaaleja, joita oli jo valmiina. Vain terassilautoja ostettiin lisää. Uudet leveät portaat ovat siitä mukavat, että niillä mahtuu pitämään isoja kukkaruukkuja.

Ja tässä tämä ylpeyden aiheeni nyt sitten on koko komeudessaan - kuistissa talvehtinut hortensiani. Tällä hetkellä siinä on kuusi isoa kukkaa ja kolme on vielä tulossa. Ja varretkin ovat melko jykevät. 'Lapset' voivat kuistin ikkunan alla myös oikein mainiosti ja kasvavat terhakkaasti. Se vain huolettaa, miten ikimaailmassa saan tämän jättiläisen mahtumaan talveksi jälleen kuistiin. Viime syksynä se oli puolet pienempi. Eli kysymys kuuluukin, voikohon sitä leikata syksyllä?

Portaalla on myös pari vuotta vanha verenpisara, joka on päässyt kasvun vauhtiin vasta nyt loppukesällä. Sen sain saaressa asuvalta Matti-naapurilta, jolla on tapana syksyisin tuoda minulle ylimääräisiä kukkiaan. Toukokuussa siskoltani syntymäpäivälahjaksi saatu ruukkuruusukin on voimissaan. Nyt kun katson kuvaa, huomaan, että kaikki muut kukat paitsi oikealla roikkuva valkoinen pelargonia on saatu lahjaksi tai lahjoituksena. Saapa nähdä, pysyvätkö ne hengissä vielä ensi kesään. Muratti on ollut talvisin talon alla jätesäkissä talvehtimassa, ja niin se on vain kahtena vuonna peräkkäin ponnistanut sieltä elävien kirjoihin. Senkin olen saanut lahjaksi osana muuta istutusryhmää.

Parasta aikaa projektin alla on oven päälle tuleva pieni katos. Tähän mennessä siinä on ollut vain kapea lippa, mutta oven suojaamiseksi on pakko miettiä muita ratkaisuja. Todennäköisesti siihen tulee pieni puusta tehty harjakatos.

Kurkistus kesäisen ilta-auringon värjäämään kuistiin. Västäräkkikin on näköjään päättänyt tulla Airisrantaan kyläilemään.

Käydäänpä sitten peremmälle taloon. Kun suunnittelimme peruskorjausta, halusimme, että ulko-ovi ja kuistin sisäovi tulevat keskenään samalle kohdalle. Alunperin kuistissa oli vastassa seinä, kun astui sisälle taloon. Siitä lähtivät myös portaat vintille. Kuistissa toistuu sama kuutiomaisuus kuin verannallakin, eli siellä on molemminpuolin huonetta vinottain olevat seinät. Vasemmanpuoleisesta mentiin tupaan ja oikeanpuoleisesta saleihin. Kun päädyimme laittamaan oven keskelle kuistia, mukavana yllätyksenä tuli valoisa näkymä koko talon läpi merelle. Yllä oleva kuva on otettu aikaisemmin kesällä, joten hortensiakin on vähän pienempi.

Kesäisin, kun kuistin pariovet ovat auki, ulko-ovelta avautuu tämä näkymä talon läpi verannalle ja merelle.

Helteistä loppuviikkoa!

-Airisrannan Päivi-

Terassielämää

Airisrannassa on saatu nauttia kauniista ja lämpimistä elokuun aamuista viimeisen parin viikon aikana, niin tänäänkin. Aikaisin aamulla, kun verannan ovesta astuu ulos vastassa on pehmeän lämmin meri-ilma ja loppukesän hiiskumaton hiljaisuus. Auringon nousun aikoihin pellolta on sen sijaan kuulunut jo jonkin aikaa kurkien kimeitä kauaskantoisia törähdyksiä, ja äänekkäästi kaakattava hanhilauma lentää yleensä Airisrannan yli, kun uni vielä maistuisi makeasti talonväelle. Makuuhuoneen avoimesta ikkunasta luonnon äänimaailma suorastaan ryöpsähtää sisälle.

Keittiön ikkunan alla olevalle terassille aamuaurinko paistaa ihanasti. Aamuja varten terassi oikeastaan suunniteltiinkin. Sinne me sitten kannamme puurokuppimme ja kahvimukimme uskollisesti koko kesän ajan aina, kun vain aurinko edes vähänkin näyttäytyy. Joskus on tänä kesänä jouduttu kyllä turvautumaan viltteihin, mutta periksi ei anneta kuin äkäiselle sadekuurolle.

Kyllä Airisrannassa taitaa aamuihmisiä asustaa, aamupalakin on suorastaan rituaali. Ja kiireellä ei kultaista aamuhetkeä pilata. Välillä on vain ollut hieman kaksijakoinen olotila, kun illalla ei malttaisi millään mennä ennen puolta yötä nukkumaan, ja toisaalta aamulla haluaa nousta viimeistään puoli seitsemältä ylös, oli vapaata tai ei. Aika lyhyiksi tuppaavat yöunet siis toisinaan jäämään.

Sunnuntaina menin laiturille istumaan hedelmäsalaattini kanssa. Oli kerrassaan upea aamu. Tällaisina lämpiminä, tyveninä aamuina haaveilen venevajan seinustalla olevasta puisesta penkistä. Ehkäpä sellainen on siinä jo ensi kesänä. Ainakin olen yrittänyt asiasta hienovaraisesti vihjailla toteuttavalle taholle. :)

Siinä istuessani ohitseni lipui yksinäinen pieni hanhenpoikanen. Se raukka on joutunut erilleen muusta laumasta, koska ei osaa vielä lentää. Nyyh! Olemme ihmetelleet koko kesän, miksi se on kokonsa puolesta täysin eri kaliiperia verrattuna muihin poikasiin. Ehkä se on jossakin vaiheessa joutunut emostaan erilleen ja kulkenut sen jälkeen satunnaisten hanhilaumojen joukossa. Mutta urheasti se on näyttänyt tähän mennessä selviävän. Airisrannassa sille pidetään kovasti peukkuja.

Terassikissa Sarabi on uskollinen seuralainen jokaisella aamiaisella. Sarabin reviiri näyttää rajoittuvan lähinnä puisille piha-alueille, joten siitä syystä lisänimi. Aamuisin sen suurinta hupia on hypätä pöydälle, ja odottaa, että pöydän keskellä olevasta rei'ästä ilmestyisi heinänkorsi. Kuka lienee opettanut mokomille tavoille! 

Annetaanpas äiskän ruohosipulinhaivenille vähän kyytiä! Meillä hyötypuutarha kukoistaa kahdessa kukkaruukussa, joihin on istutettu ruohosipulinhaivenien lisäksi ruokakaupan yrttihyllyltä löytyneet tillit ja persiljat. Noo-o, ehkä ensi kesänä ryhdyn kunnon puutarhuriksi. 

Koska talon meren puoli on etelään päin, aurinko porottaa terassille koko päivän. Ja vaikka onkin satanut paljon, on niitä aurinkoisiakin päiviä mukaan mahtunut. Pelargoniat ovat oikeastaan vasta nyt elokuussa intoutuneet kasvamaan ja kukkimaan kunnolla. Lämpöä ja aurinkoahan nekin ovat kaivanneet. 

Kun helteet vihdoin saapuivat, yläkerran parvekkeellekin tuli käyttöä. Tämä kesä on kyllä ollut poikkeuksellinen, sillä parvekkeen ovi on pysynyt tiukasti kiinni lähes koko kesän. Nyt siellä onkin sitten ollut oikein mukava taas vaihteeksi istuskella. Olo on ollut kuin ulkomailla.

Sain pari päivää sitten haasteen Sarilta Villi Varpunen -blogista, ja ajattelin vastata siihenkin tämän postauksen myötä. Kiitos haasteesta, Sari! Haasteessa pyydetään kertomaan oman pihan tai puutarhan lempinäkymästä. Koska minulla ei varsinaisesti ole mitään erityistä lempinäkymää pihallamme vaan tykkään valtavasti joka kolkasta, päätin esitellä vain yleensä näitä kesäisiä näkymiä pihaltamme.

Heitän haasteen ilmaan, joten napatkaa se vapaasti mukaanne ja kertokaa oman pihanne lempipaikoista ja-näkymistä!

Lämmintä ja aurinkoista viikonloppua!

-Airisrannan Päivi-

Mereltä merelle

Meri on ollut osa elämääni jo paljon ennen Airisrantaa, lapsuudesta saakka. Meren tuoksu, lokkien kirkuna, putputtavat kalastajaveneet. Ne kaikki kuuluvat kesään Ohtakarin kalastajakylässä, jossa  meillä on pieni vanha kalastajamökki -  perheemme ja sukumme kesäparatiisi. Vietimme juuri mökillämme muutaman lomapäivän, ja koska mökki on niin rakas ja kiinteä osa airisrantalaisten elämää, ajattelin suoda myös sille oman esittelynsä blogissani. Vien siis teidät hetkeksi Saaristomereltä Perämerelle.

Ohtakari on ollut alunperin saari, mutta nykyisin sinne kulkee 1970-luvun alussa rakennettu pengertie. Sitä ennen saareen kuljettiin noin kahdeksan kilometrin matka veneellä niin tyynessä ja kuin tyrskyissäkin. Ohtakari on viimeinen saari ennen ulkomerta, joten merenkäynti saattaa välillä yltyä melkoiseksi. Meillä oli lapsuudessani vain pieni perämoottorivene, jolla tuo matka tavaralasteineen kuljettiin. Joskus meri myrskysi niin voimakkaasti, että jouduimme turvautumaan isompien kalastajaveneiden kyytiin päästäksemme mökille.

Pikkuruinen kalastajamökkimme on isäni isoisän, Parta-Kallen, 1920-luvun loppupuolella itselleen rakentama viimeisten vuosien tyyssija. Kalle-vaarilla oli vanhuusvuosinaan pitkä vyötäisille ulottuva valkoinen parta, jonka ansiosta hän sai kyläläisiltä tuon osuvan lempinimensä. Sukulaiset muistelivat, että Parta-Kalle muutti Ohtakarin mökkiin melko lailla pysyvästi asumaan keuhkotautinsa takia vuoden 1930 tienoilla. Raikkaassa ja kosteassa meri-ilmassa sairaan vanhuksen oli helpompi hengittää.

Kalle-vaari seilasi elämänsä merellä. Hänellä oli oma alus, suolakaljaasi, jolla hän kuljetti suolaa Ykspihlajan ja Oulun välillä. Vuonna 1904 Kalle joutui haaksirikkoon kovassa myrskyssä Kraaselin edustalla. Kraaseli tuntuu olevan yleinen nimi saarille, eikä kukaan sukulaisista osannut enää sanoa, tapahtuiko onnettomuus Kälviän, Lohtajan vai peräti Raahen Kraaselin edustalla. Alus ajautui joka tapauksessa karikkoon, ja koko suolalasti kastui. Painavan lastinsa takia alus upposi heti, eikä rantautuminen Kraaselin saareen onnistunut. Onnettoman tapahtuman seurauksena Kalle-vaari joutui täydelliseen vararikkoon ja menetti koko omaisuutensa. Kaksi lehmää ja muutama lammas sekä muu vähäinen omaisuus pakkohuutokaupattiin.

Vanhempani ostivat mökin itselleen Kalle-vaarin pojalta eli isäni enolta 1960-luvun puolessa välissä. Ohtakarin mökistä on kuitenkin tullut koko suvun rakastama kesäpaikka, jossa sedät, tädit ja serkut vierailevat tiuhaan. Nykyisin mökki kuuluu omalle perheelleni, mutta edelleen se on kaikkien sukulaisten käytössä.

Ohtakarin pieni mökki on ulkoilmaelämää varten ja sisällä käydään oikeastaan vain nukkumassa. Vaikka tänä kesänä on satanut solkenaan, meille sattui hyvä tuuri lomapäivinämme ja pystyimme istumaan aamuisin aurinkoisella terassilla nauttimassa rauhallista ja viipyilevää aamupalaa. Päivän parhaimpia hetkiä.

Tie meren yli Ohtakariin lähtee Vattajanniemeltä upeiden hiekkarantojen keskeltä. Pehmeää valkoista hiekkarantaa dyynien somistamana on yhteensä neljätoista kilometriä. Matalassa hiekkapohjaisessa vedessä voi kahlata vaikka kuinka kauas ennen kuin edes vyötärö kastuu. Ennen tien valmistumista monet tulivat pistäytymään Ohtakarissa kahlaamalla sinne Vattajanniemeltä.

Pihaltamme näkyy suoraan kalasatamaan, josta veneet kalastajineen lähtevät aamuisin ja iltaisin kokemaan verkkojaan. Kalastusveneiden puksutus saa ihoni melkein kananlihalle, niin tuttu ja rakas ääni se on vuosikymmenien takaa - Ohtakarin ääni.

Viikonloppuna kesken aurinkoisen päivän viileä usva nousi yllättäen meren päälle.

Ohtakarin Maapää on tiheästi rakennettua vanhaa kalastajakylää. Vanhimmat merkinnät Ohtakarista kalastustukikohtana löytyvät 1500-luvulta. Myös meidän mökkimme sijaitsee Maapäässä, mutta hieman väljemmin rakennetulla alueella.

Täysin toisenlainen maisema avautuu Ohtakarin Ulkopään eli Luotsipään puoleisessa osassa. Jäkälien peittämät kivet ja pienikasvuiset puut ovat kuin suoraan satumaailmasta. Täällä aistii ulkomeren läheisyyden.

Ulkopäässä sijaitsee myös vanha luotsiasema, joka on nykyisin yksityisen henkilön omistama huvila. Siksi saaren tätä osaa on kutsuttu yleisesti myös Luotsipääksi.

Luotsipäässä on myös vanha Laiskajaakon rinki, jota lapsena kierrettiin ahkerasti. Kertaakaan kävelyreissua Luotsipäähän ei tehty, etteikö rinkiä olisi juostu nopeasti läpi. Kuvan ottaminen ringistä osoittautui haasteelliseksi, mutta ehkäpä yllä olevasta otoksesta näkee ainakin suurinpiirtein sen pyöreän muodon.

Yksi asia Airisrannassa harmittaa: viidensadan kilometrin mökkimatka Ohtakariin tuntuu joskus turhan pitkältä. Haikein mielin tälläkin kerralla lähdin saaresta, seuraava mökkireissu kun saattaa olla edessä vasta ensi kesänä.

  

Nautitaan kesän lämpöisistä päivistä kukin tahoillamme!

- Airisrannan Päivi-