Herrainhuoneen koulukaappi ja vähän muutakin

Myrsky ei sitten tälläkään kertaa osunut Airisrantaan. Kuin ihmeen kaupalla olemme säästyneet kaikenlaisilta luonnon ääri-ilmiöiltä tänä kesänä. Sinänsä outoa, kun meren rannalla asutaan. Sähkökatkotkin ovat harvinaisia, ja jos niitä joskus tulee, ne kestävät ehkä muutaman minuutin. Vain kaksi kertaa koko täällä olomme aikana sähköt ovat olleet pois kuutisen tuntia yhtäjaksoisesti.

Rauli-myrskyn aikaan lauantaina iltapäivällä meillä tosiaan oli aurinkoisen lämmintä ja mukavaa, vain tuulenpuuskat yltyivät välillä tavanomaista voimakkaammiksi. Sen verran tuuli sai kuitenkin pahoja aikaan, että katkaisi etupihalla korkeaksi venähtäneen pelargonian kahdesta kohtaa poikki. En hennonut heittää kukkavarsia pois vaan laitoin ne kuistiin maljakkoon. Vaaleanpunaiset kukat sinistä seinää vasten innostivat taas pitkästä aikaa kuvaamaan, ja niinpä kuvia tuli räpsittyä vähän muualtakin.

Talvella pengoin jossakin vaiheessa varaston hyllyjä, ja siellä oli myös tuo komuutin päällä oleva emalivati. Se löytyi aikoinaan sukutalon vinttiä tyhjennettäessä, ja nätti kun oli, koppasin mukaani. Värit ovat suloiset, ja suuremmilta kolhuiltakin se on välttynyt. Komuutin päällä se on kuin kotonaan; vielä kun löytäisi sille jostakin kannun kaveriksi.

Iltapäivän aurinko näin loppukesällä talon eri huoneissa on kiehtova. Valon ja varjojen leikissä on jotain äärimmäisen rauhoittavaa ja lempeää; tulee sellainen mummolafiilis. Ja ainakin kuistissa ilta-aurinko houkuttelee seinien ja lattian puisista pinnoista kotoisan tuoksun esiin. Tuo mummolatunnelma taisi korostua entisestään, kun olin koko lauantaipäivän puuhastellut yksikseni kotona; silloin on jotenkin enemmän aikaa keskittyä epäolennaisuuksiin. :)

No, joka tapauksessa innostuin kuvaamaan herrainhuoneen vanhaa koulukaappia, josta olen niii-in ylpeä ja onnellinen. Sekin "pelastettiin" myyntiin menneestä sukutalosta. Talossa pidettiin yhteen aikaan väliaikaisesti koulua, ja kun koululle järjestyivät uudet tilat, kaappi jäi osaksi tuvan kalustusta. Kaappi on niin korkea ja raskas, että ilman Airisrannan kolmimetrisiä huoneita ei olisi tullut mieleenkään ottaa sitä itsellemme. Nyt se saa kuitenkin olla kunniapaikalla talossamme.

Kaappi on nykyisin työkäytössä, ja valkoinen joskin hieman kulunut ovilasi peittää armollisesti epäjärjestyksen ja tavarapaljouden taakseen, ainakin osittain. Avain tästäkin kaapista on hävinnyt aikoja sitten, mutta muuten kaappi on alkuperäisessä kunnossa. Joskus joku innokas kattomaalari on tosin  tiputtanut muutaman valkoisen maalitäplän kaapin kylkeen, mutta meitä se ei ole vielä niin paljon haitannut, että olisimme ryhtyneet maalinpoistohommiin.

Vaikka olen puhunut tavaroiden ja huonekalujen "pelastamisesta" vanhasta sukutalostamme, rehellisyyden nimissä on sanottava, että tämä Airisrannankin aarreaittana toiminut talovanhus sai muutama vuosi sitten ihanat uudet omistajat, jotka ovat kunnostaneet sen rakkaudella kodikseen. Siinä mielessä vanhoja tavaroita ja huonekaluja ei todellakaan olisi tarvinnut pelastaa.  Mutta minusta on kuitenkin mukavaa, että Airisrantaan on voitu sijoittaa niin monia sukuun kuuluneita esineitä ja huonekaluja, palasia meidän sukumme historiasta.

Talvella herrainhuoneen tyhjälle seinälle löytyi vihdoin jotakin ripustettavaa. Koska suunniteltu kirjakaappi antaa edelleen odottaa itseään, kaivettiin varaston pahvilaatikoiden kätköistä vaarin armeija-aikainen kuva vartioimaan vanhoja, hänelle niin tuttuja huonekaluja. Onhan hän aikanaan istunut varmasti tuhansia kertoja vanhan kirjoituspöytänsä ääreen laskemaan päivän tiliä ja pitämään kirjaa liikkeensä tuloista ja menoista.

Onneksi vaari oli utelias ja innokas kokemaan elämässään kaikkea uutta. Siksi en usko, että hän pahemmin hätkähti katsellessaan ensimmäistä kertaa Airisrannan seinältä uuttaa ympäristöään.  Taisipa vain todeta tuttuun tyyliinsä: "Jo vain".

Lauantaina vietettiin myös venetsialaisia tai muinaistulien yötä, mutta airisrantalaisten elämässä huvilakauden päättäjäiset eivät suuremmin näkyneet.  Sen verran kuitenkin, että lyhty kynttilöineen nostettiin terassin pöydälle, grillattiin mehevät lohipalat, ja herkuteltiin siipan kanssa kahdestaan maistuva illallinen tyyntyvässä loppukesän hämärässä. Liekö viimeinen kerta tälle kesälle? Vain yhdellä mökillä saaressa oli asukkaita, ja saarten välistä näkyi muutama räiskähtävä ilotulite alkuillan hämärässä. Rauhallinen ja mukava päätösjuhla tälle kesälle.

Vaikka postauksesta tuli tällä kertaa melkoinen sillisalaatti, on suorastaan pakko liittää tähän loppuun vielä tämän aamuinen kuva venevajasta. Haikara oli nimittäin päättänyt katsella saalistaan hieman korkeammalta ja tepsutellut sitä varten laiturille asti.  Hauska ja mieleenpainuva näkymä, jota katselin keittiön ikkunasta aamutuimaan. Toinen haikara puolestaan laskeutui juuri kuvatessani tuttuun paalupaikkaansa rannalle.

Auringonpaisteisia alkusyksyn päiviä teille kaikille sinne ruudun taakse!

- Airisrannan Päivi-

Kesämuistoja ja kuulumisia

Täyttä elämää - tuo sanapari kai kuvaa parhaiten kevään ja kesän eloa ja oloa täällä Airisrannassa. Viikot ja kuukaudet ovat suorastaan vilahtaneet ohi, ja siinä syy, miksi hiljaisuus blogimaailmassa on kestänyt melkoisen rupeaman. Siltikään en voi sanoa, että täällä olisi hirmuisesti touhuttu perinteisiä kesäjuttuja: puutarha rehottaa luonnontilassa, ikkunoista näkee ehkä hyvällä tahdolla läpi, matot odottavat pesuvuoroaan ensi kesään. Ja mikä hirveintä - "Mama" ei päässyt vesille lainkaan.

Tummat ukkospilvet Airiston yllä. Tälläkin kertaa ne ohittivat Airisrannan.

Sellaista elämä välillä on, mutta siltikin olen tyytyväinen. Saariston kesä on ollut mitä kaunein ja lämpimin, kunnon kesä. Kaiken liienneen vapaa-ajanhan olemme saaneet viettää näissä kotoisissa lomamaisemissa, joten mieli on levännyt, ja syksy on tervetullut Airisrantaan koska tahansa.

Edellisvuosien tapaan aamupuurot ja -kahvit on nautiskeltu aurinkoisella terassilla, ja se onkin onnistunut melkein joka aamu toukokuusta lähtien. Siitä oikeastaan voi päätellä, kuinka hyvä kesä on ilmojensa puolesta ollut. Muutoinkin kaikki mahdolliset syömiset ja päiväkahvit on kuskattu ulkosalle aina, kun vain työt ja muut menot ovat sallineet. Noita hetkiä on mukava sitten muistella talven tuiskuissa.

Täällä ei tosiaankaan ole ollut tietoa muuta Suomea koetelleista jatkuvista rankkasateista. Tai sitten sadekuurot ovat kuin ihmeen kaupalla osuneet öiseen aikaan. Merenpuoleista nurmikkoa on jopa jouduttu kastelemaan heinäkuussa päivittäin. Onneksi pihalla on vanha kaivo, josta tuollaisiin ylimääräisiin tarpeisiin saa ilmaista vettä. Muuten nurmikko kyllä saisi minun puolestani kuivua karrelle.

Mutta mustikoita... niitä olen rynnännyt joka välissä poimimaan. Isoja, meheviä, varvut kaarelle taittavia mollukoita. On ollut suorastaan euforinen olotila, kun on astellut lähimetsään ja katsellut ympärillään leviävää mustikkamerta. Ja kun tämä kaikki on nurkan takana, ei tarvitse rehkiä kuin tunti kerrallaan ja tulla hyvillä mielin  puoliksi täyden ämpärin kanssa takaisin kotiin. Ihailen niitä, jotka jaksavat koukistella metsässä kokonaisen päivän; minusta ei todellakaan olisi kokopäiväpoimijaksi. Se hyöty pienissä erissä poimimisesta on, että tuoreita marjoja on ollut jääkaapissa tarjolla heinäkuun alkupäivistä lähtien. Ja sesonki sen kun jatkuu.

Toisin kuin viime syksynä, tänä vuonna meillekin tulee omenoita - tosin pieniä ja hieman ruppanoita. Varmasti joku heittäisi ne nähtyään suoraan tunkiolle, mutta minä olen keitellyt niistä onnellisena jo ensimmäiset soseet. Eihän se ulkonäkö vaan maku! Voi miten hyvää omatekoinen omenasose onkaan aamupuuron päällä. Myös mustaherukoita on tullut kolmeen pensaaseemme sen verran reippaasti, että sain niistäkin hilloa muutaman rasiallisen. Pieniä, mutta suurta iloa tuottavia asioita. Nyt sitten pakastin pullottaa tyytyväisyyttään, ja talvivarastot on turvattu.

Tällä hetkellä loppukesän hiljaisuus on jo vallannut Airisrannan pihapiirin. Lintujen uskomaton alkukesän konsertointi hiljeni heinäkuun puolenvälin jälkeen totaalisesti. Siinä yksi asia, jonka olen oppinut täällä luonnonhelmassa asuessani: peipposet, mustarastaat, kottaraiset - kaikki häviävät heinäkuun loppupuolella jonnekin. Vain yksittäistä sirkutusta saattaa enää kuulua pihapuista. Haikeaa, mutta niin se vain menee vuosi toisensa jälkeen.

Haikara on alkanut taas hämärtyvinä loppukesän iltoina vierailla rannassamme.

Toinen lähestyvän syksyn merkki ovat kullankeltaisina ilta-auringossa kylpevät viljavainiot. Niitä olen ihaillut talon pihan puolelta. Loppuviikolla puimuri tosin romisteli niin vauhdikkaasti navetan päädyssä olevalla pellolla, että Sarabi-kissa taisi luulla maailmanlopun tulevan. Eikä kumma, sillä itsekin piti mennä tarkistamaan, ajoiko panssarivaunu pihaan. Eli ei meilläkään ihan aina täydellisessä hiljaisuudessa uinuta.

Nyt elokuussa pilvisempiä päiviä on riittänyt hieman useammin, joten kaikkein kauneimmillaan en saanut keltaisesta peltomaisemasta kuvaa napattua.

Tällaisia kuulumisia pitkän tauon jälkeen Airisrannasta. Ei mitään maailmoja mullistavia tapahtumia, vain niitä arkisia, tavallisia hetkiä, jotka ainakin minusta ovat parhaimpia.

Näin kauniisti loisti loppukesän pehmeä kuutamo sunnuntai-iltana Airisrannan edustalla.

Kauniita elokuun päiviä teille kaikille!

-Airisrannan Päivi-