Kello raksuttaa mennyttä aikaa

Olohuoneen seinällä on vanha komea kello. Mutta se ei raksuta. Oikeastaan en tiedä sitäkään, kuinka vanha se on, mutta vaarini vanhempien kotitalon seinällä se on aina ollut. Tummun ja tuoran seinällä niin kuin Keski-Pohjanmaalla ennen vanhaan isovanhempia kutsuttiin. Sen verran olen netistä yrittänyt selvittää, että kello saattaa olla iältään 1900-luvun vaihteesta ja tyyliltään uusrenesanssinen. Kun perikunnan talo meni muutama vuosi sitten myyntiin, kello sai uuden kodin Airisrannasta.

On paljon esineitä, jotka ovat nousseet silmissäni arvoon arvaamattomaan vasta muutettuamme tänne. Ei niin, ettenkö olisi niitä aikaisemminkin arvostanut, mutta jotenkin tuntuu, että suvun vanhojen huonekalujen ja esineiden siirtyminen monen sadan kilometrin päähän alkuperäisestä kodistaan saa minut tuntemaan melkein hellyyttä niitä kohtaan. Tuntuu myös hyvältä yhdistää meidän molempien, minun ja mieheni, sukujen historiaa Airisrantaan ja tehdä siitä sillä tavoin uutta.

Kello oli ollut vuosia seinällä ilman, että sitä olisi vedetty tai pidetty ajassa. Airisrannasta se löysi kuitenkin heti paikkansa. Vuoden verran kello koristi seinää toimimattomana, mutta sitten mies päätti laittaa sen kuntoon. Vähän epäilin, mahtaako hänestä olla kellosepäksi, mutta niinpä kello vain alkoi käydä perusteellisen koneiston puhdistuksen ja korjaamisen jälkeen.

Ainoa ongelma oli se, että lyönnit ja aika eivät menneet yksiin. Kun kello näytti kolmea, se löi kaksitoista kertaa, neljältä yhden kerran, viideltä kaksi ja niin edelleen. Ja miten pehmeä ääni kellossa olikaan. Ei ollenkaan mikään tukan pystyyn nostattava pompotus eikä raivostuttava naksutus. Yöllä laskeskelin lyönneistä, oliko aamu jo häämöttämässä vai saiko vielä rauhassa jatkaa unia.

Mutta siinä Airisrannan seinällä ollessaan kellosta tipahti yhtäkkiä viisari. Millään ilveellä se ei enää suostunut pysymään paikoillaan. Siitä lähtien kellon raksutusta ei ole talossa kuulunut. Ainoa keino taitaa olla viedä se kellosepälle, sillä nyt eivät isännänkään taidot näytä riittävän korjaamiseen.

Isäni muisti, että hänen lapsuudessaan 30-40 -luvulla kellon yläosassa oli kruununa kotka. Koska hän ei ollut muistikuvastaan aivan varma, asiaa kysyttiin vielä toiseltakin vanhemmalta sukulaiselta. Tämä puolestaan muisteli, että kelloon liittyivät siivet, joten todennäköisesti kruununa on ollut juuri kotka eikä esimerkiksi hevonen, joita niitäkin tuon aikakauden kelloissa esiintyi. Sotavuosien aikana kotka oli kuitenkin hävinnyt jonnekin. Myöhemmin siihen oli laitettu tuo hieman erivärinen korvikekoriste.

Eilen kuvia ottaessani aurinko paistoi kirkkaan keväisesti, ja näppäsin muutaman ylimääräisen kuvan myös olohuoneesta. Tai salista, niin kuin sitä on kuulemma aikaisemmin kutsuttu. Kuvassa näkyy vanhan astiakaapin kulma, joka on myös isoisovanhempieni eli tummun ja tuoran peruja.

Salin seinällä on siis vanha kello - ja se raksuttaa jälleen!! Ohimennen mainitsin miehelle kirjoittavani kellosta, eikä mennyt kuin hetki niin viisari oli taas paikoillaan. Kuinka pysyvästi, sitä ei vielä uskalla sanoa. Sattuisiko joku teistä tietämään, kuinka tuollaisen vanhan kellon lyönnit saisi taas kohdalleen? Nyt se nimittäin taisi vielä kaiken lisäksi muuttaa lyöntinsä vartia vaille ja vartin yli. Kaikesta muustakin kelloon liittyvästä tiedosta, esimerkikisi valmistajasta, olisin tosi iloinen.

  -Airisrannan Päivi-