Vanhan ajan kaipuu

Syksyisin minuun iskee usein kaipuu vanhan ajan levolliseen tunnelmaan. Tekee mieli sulkeutua hämärään pirttiin, jossa kynttilät lepattavat ja liesi hohkaa kuumuuttaan. Eikä haittaa, vaikka ulkona sade ropisee ikkunaruutuun, ja tuuli ulvoo nurkissa. Sisällä on turvallista ja lämmintä, ja kiire ja vaatimukset ovat jossain muualla. Tänään on ollut juuri sellainen sunnuntai.

Tuli on ritissyt kakluunissa, on syöty mehevän pehmeää uunilohta, nautittu iltapäiväkahvit Mozartin Requiemin siivittämänä. Minun mielessäni syksyiset sunnuntai-iltapäivät ja klassinen musiikki ovat aina kuuluneet yhteen, ja edelleen tuo yhtälö tuntuu toimivan.

Myös vanhan ajan ruuat tulevat usein syksyllä mieleen. Ennen vanhaan metsän antimet kerättiin visusti talteen ja niitä myös käytettiin ruuanlaitossa ihan eri mittakaavassa kuin nykyisin. Vuosia sitten sain tuttavaltani syksyisen vanhan ajan puolukkapuuron reseptin. Hänen kotonaan sitä oli aina kutsuttu kuutamopuuroksi. Kun jossain vaiheessa yritin googlettaa kuutamopuuroa, sain tulokseksi kyllä jotain ihan muuta kuin puolukoista tehtyä puuroa. No, nimellä ei niinkään väliä, jos puuro vain maistuu hyvältä. Ja siltä tämä puolukoista ja ruisjauhoista tehty makea herkku tosiaan maistuu.

Puuro on niin yksinkertainen tehdä, että vaikka edellisestä herkuttelukerrasta oli vuosia aikaa, ohjetta ei tarvinnut kauan miettiä. Kaikkia ainesosia tulee nimittäin 3 desilitraa. Survotut puolukat, sokeri, ruisjauhot ja kiehuva vesi sekoitetaan keskenään ja vatkataan sähkövatkaimella niin kauan, että puurosta tulee vaaleanpunaista ja kuohkeaa. Puuroa kannattaa vatkata ainakin 15 minuuttia. Nykyvehkeillä helppoa, mutta on varmasti aikanaan vaatinut melkoiset käsivoimat. Lopputuloksena on kuitenkin ihanan pehmeä vaaleanpunainen unelma, jonka voi nauttia vaikka maidon kanssa.

Syksyn tunnelmaan kuuluvat myös tietyt kuvat. Minulle on tullut tavaksi hankkia joka vuosi keittiön seinälle Martta Wendelinin kaunis kalenteri. Se sopii tunnelmaltaan Airisrantaan, ja huomaan usein jääväni tuijottamaan sen kauniita kuvituksia päivämääriä miettiessäni. Kuvissa on juuri sitä vanhan ajan levollista tunnelmaa, hyvän elämän kuvausta. Olen säästänyt edellisvuosien kalenterit, sillä niitä ei vain kerta kaikkiaan voi heittää pois.

Pihapiirissäkin on aika seishtunut tunnelma, sillä kaikki, mikä puista on viikon varrella pudonnut maahan, on saanut siinä myös rauhassa olla. Aamupäivästä alkoi sade, joten haravointi sai vieläkin jäädä odottamaan. Minua eivät kuitenkaan syksyn lehdet ahdista, sillä mikä voi olla rauhoittavampi ja kauniimpi näky pihamaalla kuin maahan pudonneet isot vaahteranlehdet. Kuva on otettu kuistin ikkunasta, ja siksi ruma sähkökeskus tuli pakosta kuvaan mukaan.

Sisällä kuistissa kukat jatkavat elämäänsä. Pieni hortensia on muuttunut vihreäksi ja aina välillä pohdin, pitäisikö kukinto poistaa. Kaunishan se on vihreänäkin.

Kesän aikana löysimme kuvassa pilkottavan peilin komuutin yläpuolelle. Se on myyjän mukaan kuulunut vanhaan piironkiin, joten meidän mielestämme se sopi myös vanhan komuutin pariksi. Oikein tarpeellinen ja ilahduttava löytö.

Sunnuntai on jo illassa ja viikon tulevat puuhat odottavat. Mukavaa alkavaa viikkoa teille kaikille!

-Airisrannan Päivi-

Syysviikon varrelta

Syysviikot ovat hujahtaneet Airisrannassa vauhdilla; jopa niin, ettei tällainen hitaan elämän puolestapuhuja meinaa pysyä vauhdissa mukana. Aurinkoisen kuulakas lokakuu on näyttänyt parhaat puolensa, ja maisema on vähitellen muuttunut kauniin oranssinkeltaiseksi. Tosin tänä aamuna heräsin laivan sumutorven huutoon ja kun kävelin verannalle, ikkunan takana oli vastassa valkoinen sumuseinä, joka alkoi heti vesirajasta. Se oli niin tiheä, ettei vastapäisistä saarista näkynyt pilkahdustakaan. Vaikka sumutorven ääni ennakoikin harmaata aamua, siinä on jotakin äärettömän kiehtovaa.

Kuisti on täyttynyt ulkoa tuoduista pelargonioista ja muutamista muista kesäkukista, joita en hennonut heittää pois. Kaikki eivät todellakaan mahtuneet sisälle, joten pakkasen ruuaksi jäi valtava määrä kauniissa kukassa olleita pelakuita. Eniten harmittaa, etten ehtinyt pelastaa isoa hortensiaa, joka oli tarkoitus kaivaa maahan talveksi. Sain vihjeen Sussilta Förmaaki ja puutarha -blogista, sillä hän oli onnistunut talvettamaan hortensiat kaivamalla ne puutarhassa syvään kuoppaan. No, onneksi ehdin kesällä kasvattaa hyvät poikasenalut emokukasta, joten ehkäpä ne kukoistavat puolestaan ensi kesänä.

Illat ovat pimenneet nopeasti eikä ensimmäistäkään valonpilkahdusta näy missään lukuunottamatta ohi kulkevia laivoja. Mutta sisällä poltetaan senkin edestä kynttilöitä. Niistä tulee samalla suloista lämpöä huoneisiin. Kakluuneja lämmitettiin kylmimmillä ilmoilla, mutta muuten patterit ovat pysyneet vielä tiukasti kiinni.

Portaikossa meillä on vaarini kotitalon vintiltä muutama vuosi sitten löytyneet vanhat lampetit. Ne hakivat paikkaansa talossa pari vuotta ennen kuin viime syksynä keksimme laittaa ne portaikkoon. Siinä ne antavat pehmeää valoa, joka riittää hyvin portaissa kulkemiseen. Ainoa pulma on ollut löytää lampettikynttilöitä kaupasta. Niitä ei nimittäin ainakaan viime joulun alla näkynyt missään. Siksi olemme polttaneet niissä tavallisia kruunukynttilöitä, jotka on ensin katkaistu sopivan kokoisiksi lampetteihin.

Iltahämärissä kulkevat risteilijät loistavat kuin jalokivet kirkkaissa valoissaan. Kun ensimmäisen kerran näin valaistun laivan lipuvan pimeässä Airisrannan ohi, kylmät väreet nousivat selkäpiitäni pitkin. Olin nimittäin muutamia vuosia aiemmin osallistunut kansalaisopiston kirjoittajakurssille, jossa meille annettiin tehtäväksi kirjoittaa pieni tarina mustalla paperilla olleista valkoisista kuvioista tai läikistä. Eli sellainen psykologinen juttu. Näin paperissa heti sieluni silmin pimeässä matkaavan kirkkaasti valaistun laivan, jossa ihmishahmot tanssivat ja ilakoivat, ja musiikki aaltoili ympäröivän veden pinnalla. Rannalla seisoi puolestaan yksinäinen kulkija, joka haikeana seurasi laivan etääntymistä ja toisten ilonpitoa ja onnea.

En enää muista, mitä tarkalleen kirjoitin, mutta laivan näen samanlaisena silmissäni edelleenkin, ja se on pelottavan samannäköinen kuin Airisrannan ohitse nykyisin pimeässä seilaavat laivat. Voitte kuvitella, miltä tuntui ensimmäisen kerran huomata, että tämän kaiken olen nähnyt paperilla jo muutamia vuosia aikaisemmin. Kirjoittajakurssi ehti kokoontua varmaan kaksi tai kolme kertaa ennen kuin se lopetettiin osanottajapulan vuoksi. Minulle siitä jäi kuitenkin merkityksellinen muisto.

Persiljat ehdin kerätä ennen pakkasia, ja aikamoinen nippu niistä oli vielä jäljellä. Kuvaan pääsi myös uusi tuttavuus, myskikurpitsa, johon törmäsin kaupan hedelmäosastolla muutama päivä sitten. Sillä aiomme herkutella pikapuoliin. Kokeilen valmistaa sen samalla tavoin kuin uunijuurekset eli uunissa paahdettuina kuutioina, jotka on pyöräytetty öljyssä ja maustettu suolalla ja pippurilla. Nauris on muuten yksi suosikkini samalla tavalla valmistettuna, tosi hyvää.

 Tällaisia ajatuksia Airisrannasta tällä kertaa. Mukavaa viikonvaihdetta teille kaikille!

-Airisrannan Päivi-

Syksyn haikeutta ja tunnustus

Kummallinen haikeus valtaa mielen aina näin syksyisin. Tuo tunne konkretisoitui taas viime sunnuntaina, kun istuskelin päiväkahvin jälkeen verannalla mietteissäni ja yhtäkkiä kuulin kymmenien kurkien voimakkaan huudon talomme yläpuolelta. Siinä samassa ryntäsin ulos ja näin, kuinka iso kurkiaura lensi juuri pääni yläpuolelta kohti merta. Ne nousivat koko ajan ylemmäksi ja hakivat sopivia ilmavirtauksia vauhdittaakseen matkaansa. Hetken kuluttua kuului jälleen voimistuvaa huutoa, ja toinen suuri kurkiaura lähestyi Airisrantaa. Muutamien minuuttien aikana sadat kurjet ylittivät talomme.

Olin odottanut niitä ja tiesin, että ne saisivat huudoillaan palan nousemaan kurkkuuni. Sinne ne taas menivät, jonnekin kauas ja veivät yhden kesän mennessään. Toivotin niille mielessäni hyvää matkaa. Harmaa sunnuntai-iltapäivä oli kuin tehty haikean tunnelman kulissiksi.

Vaikka viime sunnuntaina oli näin haikeat tunnelmat, aurinko on paistanut sen jälkeen ihanasti eikä syksyn synkkyydestä ole ollut tietoakaan. Tänäänkin eri puolilla Suomea taitaa myrskytä, mutta meillä täällä meren rannassa on hyvinkin rauhaisaa. Eilen, kun myrskyyn varauduttiin parantamalla purjeveneen kiinnityksiä, venevajassa odotti yllätys. Soutuveneruppanamme oli uponnut kokonaan jo ennen ensimmäistäkään syysmyräkkää. No, saatiinhan se sieltä ylös kunnialla.

Alla olevat kuvat verannalta osoittavat, kuinka aurinkoisissa ja valoisissa tunnelmissa täällä on tätä perjantai-iltapäivää vietetty. Muut kuvat ovat parin viikon sisällä napsittuja.

Kurkien lisäksi toinen asia, joka kertoo syksyn saapuneen Airisrantaan ovat kuistin pariovet, jotka on jälleen jokin aika sitten suljettu. Kolea pohjoistuuli on puhaltanut välillä melkoisesti, ja silloin kuisti toimii suljettuine ovineen lämpöpatterina muuhun taloon. Vieläkään ei ole kuitenkaan siirrytty varsinaiseen lämmityskauteen. Isoista ikkunoista auringon lämpö pääsee ihanasti sisälle, ja tänäänkin kirkas aurinkoinen sää  on saanut kärpäset pörräämään verannalla. Syksyn tullen ne ovat taas nimittäin löytäneet tiensä sisälle.

Viikko sitten sain Liebster Award -tunnustuksen Mäntylän Mummilta Mäntylä-blogista. Kiitos tunnustuksestasi ja haasteesta, Mäntylän Mummi! Palkinnon kuvake löytyy blogini sivupalkista.

Palkinnon säännöt ovat seuraavat:

1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
2. Laita palkinto esille blogiisi.
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen.
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa.
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat.
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen.
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

Ja tässä ovat Mäntylän Mummin kysymykset, joihin parhaan kykyni mukaan yritän vastata.

1. Runoa vai proosaa?

Ehkä olen enemmän proosaihminen, tosin senkin lukeminen on viime aikoina ollut vähäistä. Liekö tämä blogimaailma nielaissut niin mukaansa, että kirjojen lukemiselle ei ole enää ollut kovinkaan paljon aikaa. Yleensä luen iltaisin sängyssä ennen nukkumaan menoa. Mutta toki kaunis runo puhuttelee aina ja antaa ajattelemisen aihetta.

2. Kesä vai talvi?

Kesä ja varsinkin kevät, kun luonto puhkeaa loistoonsa on yksinkertaisesti ihanaa aikaa. Talvikin on ihan mukavaa pieninä annoksina, mutta liian pitkä ja kylmä talvi ei niinkään houkuttele. Jouluna sentään pitää olla kunnon kinokset lumituiskuineen.

3. Aamu vai ilta?

Minusta on ihanaa, jos herään aikaisin aamulla pirteänä, sillä rakastan rauhallisia aamuja. Tuntuu, että päivä menee kokonaan hukkaan, jos nukkuu myöhään. Toisaalta iltaisin tulee useimmiten valvottua aivan liian myöhään, sillä aina tuntuu olevan meneillään jotakin mielenkiintoista tekemistä. Siispä liian pitkiksi eivät yöunet ainakaan veny, kun ei milloinkaan malttaisi nukkua.

4. Onko lasisi puoliksi täynnä vai puoliksi tyhjä?

Mielenkiintoinen kysymys. Nykyisessä elämäntilanteessani voisin sanoa, että se on puoliksi täynnä, mutta kyllä se on joskus tuntunut olevan aika lailla tyhjäkin. Taidan olla tässäkin suhteessa sellainen sekä että -ihminen. Ehkä kuitenkin useimmiten yritän ajatella asioiden hyviä puolia, ja tunnen kiitollisuutta monista asioista elämässäni. Onnellisuutta voi tuntea käsittämättömän pienistä hetkistä. Kukapa uskoisi, että onnentunne saattaa vallata vaikka niinkin arkisessa puuhassa kuin ripustaessani pyykkiä ulos kuivumaan. Uskotteko, että useimmiten nautin siitä.

5. Kukkia vai kynttilöitä?

Sekä kukat että kynttilät ovat minulle tärkeitä. Nytkin syyshämärissä kynttilät kuuluvat iltoihin, tulevista talvipäivistä puhumattakaan. Kukat piristävät puolestaan aina, ja niitä on ilo saada vaikkapa mieheltä yllätykseksi. Sitäkin tapahtuu aika usein.

6. Aurinko vai takkatuli?

Kyllä Mäntylän Mummi laittoi nyt vaikeita kysymyksiä, kun en kertakaikkiaan osaa yhdestäkään valita vain toista. Kukapa auringosta luopuisi, mutta en luopuisi takkatulestakaan. Kakluunit kuumottavat kohta täysillä, ja se tunnelma, jonka ritisevä elävä tuli levittää huoneeseen on turvallisen kotoisa. Silloin on ihana kaivautua sohvalle viltteihin ja vain nauttia olostaan.

7. Työ vai vapaa-aika?

Se elämäntapa, jonka valitsimme Airisrantaan muuton myötä tarkoittaa sitä, että työtä ja vapaa-aikaa ei välttämättä voi erottaa toisistaan. Se sopii meille ja olemme onnellisia, että uskalsimme heittäytyä siihen. Sellainen, joka arvostaa säännöllisiä tuloja ja taloudellista turvallisuutta, ei varmasti ymmärrä valintaamme.

8. Punainen vai valkoinen?

Molempia värejä tarvitsen sekä vaatetuksessa että yksityiskohtina sisustuksessa. Molemmissa on valtavasti eri sävyjä, joista aina löytyy sopiva tilanteen mukaan. Eihän kaiken tarvitse olla vitivalkoista tai kirkkaanpunaista.

9. Eniten harmittaa?

Harmituksen aiheita elämässä tietysti riittää, mutta mitään kestoharmitusta minulla ei ole. Loukkaavan käyttäytymisen tai sanojen kohteeksi joutuminen on tietysti harmittavaa ja aiheuttaa pahaa mieltä niin minulle kuin varmasti useimmille muillekin ihmisille.

10. Parasta elämässä?

Parasta elämässä on se, että tuntee olonsa tyytyväiseksi. Mitä muuta voi elämältä toivoa kuin että saa aamuisin herätä hyvällä mielellä uuteen päivään. Ja toisaalta on ymmärrettävä sekin, että aina elämä ei hymyile, mutta sekin kuuluu elämään.

11. Suurin toiveesi?

Olen onnellinen, jos saan elää terveenä tasapainoista tavallista arkea. Samaa toivon läheisilleni. Mitään muuta en  tarvitse.

Taas olen liian laiska laittamaan haastetta eteenpäin, vaikka ihania blogeja olisi vaikka millä mitalla. Joten jos joku kaipaa viikonlopuksi tekemistä, hän ottakoon tästä kysymykset pohdittavakseen ja kertokoon aatoksensa meille kaikille omassa blogissaan.

Ihanaa syksyistä viikonvaihdetta kaikille!

-Airisrannan Päivi-

Vihreä vieras ja syksyn kauneutta

Sunnuntaina Airisrannassa oli vielä täysi kesä, ja tietysti kannoimme taas kaikki kipot ja kapot terassille ruokailua varten. Aika monta kertaa olen kuullut itseni ennustavan viime viikkoina, että 'tää on varmasti viimeinen kerta, kun ulkona syödään', mutta niin vain ovat kauniit ilmat ja terassikelit jatkuneet.

Vaan mepä saimmekin yllätysvieraan sunnuntailounaalle. Kun kannoin lautasia ja salaatteja pöytään, huomasin jättikokoisen heinäsirkan kököttävän pöydän reunalla. Kuvittelin sen häipyvän, kun alkaisimme syödä, mutta toisin kävi. Heinäsirkka päätti lounastaa kanssamme. Yhtäkkiä se vainusi avokadosalaatin vienon tuoksun ja suunnisti päättäväisesti lautaselle. Sen jälkeen sitä ei saanut pois pöydästä enää millään ilveellä.

Ja kyllä se rouskutti. Luulin sen jo pökertyvän moiseen ahmimiseen, sillä avokado ei tunnetusti mitään keveintä herkkua ole. Loppujen lopuksi se päätti vetäytyä ruokalevolle, ja pääsimme tarkastelemaan suursyömärin jälkiä. Uskokaa pois, kunnon kuoppa oli avokadoon tullut.

Heinäsirkkoja täällä on valtavasti aina loppukesällä ja syksyllä ja sen myötä upea sirinä iltaisin ja öisin. Toisinaan jokunen yksilö on eksynyt sisälle asti, kun ovet ovat olleet auki. Mitään muuta vahinkoa en ole niiden huomannut aiheuttavan kuin muutaman reikäisen pelargonian lehden. Sen sijaan mies aina valittaa, että nurmikkoa on ikävä leikata, kun isoja sirkkoja jää leikkurin alle. Ei tosiaan kovin miellyttävää.

Pelargoniat jaksavat edelleen kukkia, vaikka välillä rankkasateet ja ehkä heinäsirkatkin ovat olleet kiusana. Taas vain mietin sitä, mihin kummaan saan ne kaikki säilöttyä talveksi. Vuosikausiin en ole ehtinyt 'välikausikukkia' hankkia, sillä pelargoniat säilyvät kauniina pihalla lokakuun loppupuolelle saakka. Vasta loppusyksyllä hankin portaiden kaunistajaksi yleensä muutamia kanervia tai callunoita.

Tällä viikolla olen kuljeskellut ahkerasti pihapiirissä ja nappaillut kuvia aurinkoisen ja kauniin sään innoittamana. Tuntuu kuin ihania syyspäiviä pitäisi oikein ahmia sateiden ja tulevan harmauden varalle. Ja koskaan ei tarvitse yksin pihalla kierrellä. :) Tällä kertaa seuraneitinä oli Sarabi. Yhdessä meidän kissaneitomme harvemmin viihtyvät, vaikka sisaruksia ovatkin. Mustasukkaisuus emännän huomiosta on silmiinpistävää, ja niinpä täytyykin muistaa olla mahdollisimman tasapuolinen rapsutusten jakaja.

 

Eilen aamulla kamera oli mukana myös lenkkipolulla ja tallensin aamu-usvaisia maisemia sekä pihalta että lenkkeilyreitin varrelta. Olemme ottaneet miehen kanssa tavaksi kiertää joka aamu, aina kun mahdollista, sama reilun puolen tunnin lenkki lähimaastossa. Vielä emme ole maisemiin kyllästyneet; sitä paitsi ajankäytöllisesti se on helppo ratkaisu - aina tietää, mihin aikaan on taas takaisin sorvin ääressä.

Venevajamme katto häämöttää kaislojen takaa. Mama, pikkuinen purjeveneemme, on sen sijaan peittynyt usvaverhon taakse. Kuva on otettu lähisaareen vievältä sillalta.

Kun palasin lenkiltä, kuljeskelin vielä rannassa ja laiturilla. Vähitellen usva alkoi hellittää, ja kohta aurinko lämmitti jo täydeltä terältä.

Sunnuntai-iltana olimme keittiössä miehen kanssa laittamassa iltapalaa, kun käännyin ja katsahdin tapani mukaan merelle. Ja ah ja voi, mikä ihastuttava näkymä siellä olikaan. Suuri purjevene lipui hitaasti saarten välistä ohitsemme, ja samalla laskeutuva aurinko värjäsi sen purjeet kauniin kullanpunertaviksi. Uskotteko, että vihreät puutarhakengät klonksuivat, kun juoksin rantaan tuhatta ja sataa. Kuva on epätarkka ja huonolaatuinen, sillä purjevene ei antanut armonaikaa säätää kameran asetuksia. Hengästyneenä tarkkuuskin on mitä on. Halusin kuitenkin jakaa teillekin yhden sellaisista hetkistä, jotka saavat minut Airisrannassa haltioitumaan.

Mukavaa loppuviikkoa teille kaikille!

-Airisrannan Päivi-

Kysymyksiä ja vastauksia

Syyskuun pimenevät illat ovat saapuneet Airisrantaan taas kuin varkain. Elokuun loppupuolella huomaan vuosi toisensa jälkeen ihmetteleväni aamujen hämärtymistä. Ei kai näin aikaisin, nythän on vielä kesä? Toisaalta iltaisin on mukava nostella kynttilöitä pöydille ja sytyttää tuli verannan ikkunoilla riippuviin kynttelikköihin.

Eilen illalla oli juuri sellainen hetki, jolloin halusimme nauttia syysillan hämäryydestä kynttilänvalossa. Ulkona satoi, ja tuuli ulvoi nurkissa. Vaahtopäät tyrskysivät kauempana merellä. Kova tuuli jäähdyttää verannan helposti, vaikka ulkona olisi lämmintäkin, ja silloin kynttilät tuovat mukavan pehmeää lämpöä huoneeseen. Lämmityskauteen ei Airisrannassa ole vielä siirrytty. Vain yhden kerran syksyn aikana on ollut tuli keittiön pikku hellassa ja olohuoneen kakluunissa.

Siinä sitten istuimme miehen kanssa kahdestaan pöydän ääressä nauttien hyvästä ruuasta, musiikista ja toistemme seurasta. Ihan tavallinen perjantai-ilta, silti se tuntui juhlalta. Hyviin hetkiin ei paljon tarvita.

Jo muutama viikko sitten sain Millalta Kun taivaalta sataa valkoisia hiutaleita -blogista

Liebster Award -tunnustuksen. Lämmin kiitos siitä, Milla! Tunnustuksen ideana on uusien ja tuoreiden blogien löytyminen ja se, että pienemmätkin blogit saisivat näkyvyyttä. Liebster Award annetaan bloggaajalta bloggaajalle.

Ideana on:

1. Kiittää sinut nimennyttä bloggaajaa ja laittaa linkki hänen blogiinsa.

2. Vastata sinut nimenneen bloggaajan 11 kysymykseen.
3. Nimetä ja linkata 11 Liebster awardin ansaitsevaa blogia, joilla on alle 200 seuraajaa.
4. Keksiä 11 uutta kysymystä blogisteille.

Pimenevien iltojen myötä voi ajatukset vähitellen kääntää jo jouluun, kuten Millan alla olevat kysymykset osoittavat. Sen sijaan kuvissa häivähtelee vielä muistoja kesästä ja kukkasista.

1. Kevät, kesä, syksy tai talvi? Mistä vuodenajasta pidät eniten ja miksi?

Toukokuu ja alkukesä ovat täynnä odotusta tulevasta kesästä, ja luonto suorastaan räjähtää loistoonsa. Siitä nautin. Toisaalta kesän hektisyyden jälkeen kaipaan syksyn tuomaa hiljaisuutta ja rauhaa, jonka varsinkin täällä Airisrannassa saa kokea täydellisenä. 

2. Nautitko loppukesän ja syksyn pimenevistä illoista vai ahdistavatko ne?

Elokuun sametinpehmeät yöt ovat upeita täällä meren rannalla. Meri on kuin suuri lämpöpatteri, joka lämmittää iltoja ja öitä vielä, kun ne muualla saattavat olla jo hyvinkin viileitä. Lohen loimutus rantanuotiolla kuuluu myöhemmin syksyllä viikonloppujen huveihin; kesällä sitä ei jostain syystä tule koskaan tehtyä. Syksy ei siis ahdista, vaan tuo jotenkin levollisen olon kesän rientojen jälkeen. Syksy antaa luvan käpertyä omaan pesäkoloonsa ja valmistautua ottamaan vastaan talven myrskyt ja viimat.

3. Onko sinulla syksyllä erityisiä juhla- tai muita traditioita?

Ehkä syksy onkin juuri siksi niin levollista aikaa, että silloin airisrantalaisten elämässä ei tapahdu oikeastaan mitään erikoista. Syksyllä nautin sunnuntaiaamuisista pitkistä kävelyretkistä lähiympäristössä tai metsässä. Jos vielä uunissa muhii mehevä possupaisti uunijuuresten kera, niin sunnuntailounaskin on valmiina odottamassa ulkoa palatessa. Aah, tunnen melkein tuoksun, joka leijailee herkullisena vastaan raikkaasta ulkoilmasta kuistiin astuttaessa.

4. Onko joulu ollut jo ajatuksissasi? Edes vähän :)?

Joulua tulin ajatelleeksi oikeastaan vasta nyt, kun vastailen näihin kysymyksiin. Sen verran tuleva talvi ja joulun aika on kuitenkin vilahtanut mielessäni, että toivoisin todellakin jouluksi lunta. Viime joulu oli täydellinen. Airisrantaan satoi lunta pari päivää ennen aattoa ja sitä riitti juuri ja juuri uuteen vuoteen saakka. On varmaan liikaa toivottu, että sama toistuisi tänäkin jouluna. :)

5. Suunnitteletko joulunviettoa hyvissä ajoin?

Haluan valmistautua jouluun riittävän ajoissa, mutta suuria suunnitelmia en tee. Ajoissa tarkoittaa sitä, että haluan nauttia myös joulunaluspäivistä aivan rauhassa. Suursiivouksia ei tehdä, mutta omaksi ilokseni tykkään leipoa jotain hyvää jouluksi. Taatelikakku on perinne ja muutaman vuoden ajan yhtenä jouluherkkuna on ollut pähkinäinen valkosuklaakakku.

6. Mikä saa sinut joulumielelle?

Marraskuun loppupuolella on mukava kaivaa joulukyntteliköt ikkunoille. En tiedä, saako se vielä aikaan varsinaista joulumieltä, mutta niiden suloisen lämmin valo ilahduttaa pimeyden keskellä. Kynttilät ja luminen pihapiiri taitavat olla se yhdistelmä, joka saa joulumielen heräämään.

7. Nautitko enemmän ajasta ennen joulua tai joulunpyhistä?

Joulun odotus on varmasti lapsuudesta saakka ollut se paras osa joulusta. Nautin joululaulujen kuuntelemisesta, ja yleensä käymme ainakin yhdessä joulukonsertissa joulun alla. Toisaalta joulunpyhinä on mukava loikoilla aivan rauhassa takkatulen räiskeessä kissat kainalossa ja vain nauttia olostaan.

8. Onko sinulla erityisen rakkaita joulutraditioita?

Joulurauhan julistuksen katsominen televisiosta on ollut traditiona asuinpaikasta riippumatta. Airisrannassa asuessamme olemme kerran olleet myös paikan päällä Turussa kuuntelemassa sitä. Silloin kyllä satoi vettä kuin saavista, joten joulutunnelma ei kohonnut kattoon edes paikan päällä. Luulen, että menemme Turkuun vielä jonakin sellaisena jouluaattona, kun taivaalta leijailee valkoisia hiutaleita ja tuntuu oikealta joululta.

Koska kaikki seuraamani blogit ansaitsisivat tunnustuksen, en nimeä ketään erityisesti tunnustuksen saajaksi. Sen sijaan toivon, että moni teistä lukijoista ottaa Millan mukavat kysymykset käyttöönsä ja vastaa niihin omissa blogeissaan.

Leppoisaa viikonvaihdetta!

-Airisrannan Päivi-

Keittiön lamput ja paprikaviljelmät

Nyt Airisrannan keittiössä on sitten vihdoin ja viimein lamput saarekkeen päällä. Neljän vuoden etsiskelyn jälkeen. No, ehkei niiden etsimiseen kovin paljon panostettu, sillä ajattelimme malttaa mielemme ja odottaa, että sopivat valaisimet tulevat jossakin vaiheessa vastaan. Mies löysi ne sitten sattumalta työmatkansa yhteydessä keväällä, mutta vasta kesällä ne saatiin asennettua lopullisesti kattoon.

Asennus ei muuten ihan mikään pikku juttu ollutkaan, kun huoneen korkeus on kolme metriä. Puisen tason päälle ei voi tietenkään nousta seisomaan, puhumattakaan, että sille asettelisi jonkin jakkaran tapaisen. No, onneksi perheessä on nuorimies, jonka voi laittaa hoitamaan niitä ikävimpiä ja hmm... vaarallisimpia asioita nuoruuteen ja ketteryyteen vedoten. A-tikkaiden ja leveän lankun avulla saatiin kokoon trapetsi, jolla poika sai sitten harjoitella ilma-akrobatiaa ja kurkotella korkeuksiin.

Ilman lamppuja pärjättiin siis mainiosti neljä vuotta, mutta onhan toki syksyn pimeillä mukavampi puuhastella, kun valoa riittää kunnolla. Nämä lampunvarjostimet ovat yksi niistä harvoista uudishankinnoista, joita Airisrantaan on tehty. Kahden käden sormet taitavat vallan mainiosti riittää suurempien sisustusostosten laskemiseen.

Myyjän mukaan varjostimen pinta on hopeoitu, joten siitä johtuvat myös pinnassa näkyvät laikut. Toinen on pyyhitty jo siistiksi, mutta tässä etualalla olevassa varjostimessa sormenjäljet näyttävät vielä kukoistavat. Voi siis valita, haluaako varjostimen laikuilla tai ilman. :)

Löysin muuten mökkimatkalla tavaratalon alennusmyynnistä superhalvat verhot, joita aion vielä sovitella jossakin vaiheessa keittiön ikkunoihin. Kaksi kappaa, yhteensä kymmenen euroa. Ei ole hinnalla pilattu, eikä harmita kovinkaan paljon, jos ne osoittautuvat epäkelvoiksi. Taitavat verhotangot tulla monin verroin kalliimmiksi. Syy, miksi en ole oikein vielä innostunut verhojen hankkimisesta, on ikkunoiden kaunis ulkonäkö. Kappa peittää harmillisesti ikkunan koristeellisen yläosan, ja sivuverhotkin tuntuvat jotenkin liian peittävältä vaihtoehdolta.

Samasta alennusmyynnistä löysin myös kaksi tällaista hauskaa (tarpeetonta) pientä pitsiastiaa, kaksi euroa kappale. Sopivan kokoisia vaikkapa pienten oman pihan päärynöiden kypsyttämiseen.

Ja yllä olevassa kuvassa näkyy Airisrannan kasvihuone. :) Keittiön ikkunalla kaksi kaupan suippopaprikan siemenistä alkunsa saanutta kasvia on yllättänyt itsenikin. Ensinnäkin, ne ovat pysyneet hengissä koko kesän ajan ja toiseksi, ne ovat tuottaneet jo yhden syödyn paprikan! Harmi vain, että valon määrä vähenee koko ajan. Oikeanpuoleisessa ikkunassa on lisäksi hyönteisverkko, joka näyttää myös tehokkaasti estävän auringonsäteiden kypsyttävän vaikutuksen.

Saapa nähdä, kuinka hyvin paprikat ehtivät punertua ennen syyspimeitä.  

Pirteää syysviikon jatkoa!

-Airisrannan Päivi-

Loppukesän tunnelmia

Näin alkusyksystä luonto on hiljentynyt täysin, ja kun viikonloppuna istuskelimme ulkona aamukahvilla, täytyi puhella melkein kuiskaten, ettei ainutlaatuisen herkkä tunnelma rikkoutuisi. Aamuisin liikkuu myös sellaisia lintuja ja eläimiä, joita ei yleensä myöhemmin päivän aikana näe. 

Harmaahaikara on taas viime aikoina alkanut vierailla ahkerasti rannassamme. Parhaiten sen voi nähdä askeltamassa vesirajassa joko aikaisin aamulla tai illan hämärtyessä. Mutta arka se on. Jos sisällä ikkunan ääressä liikahtaa vähänkin varomattomasti, lintu lehahtaa heti omille teilleen. Yllä oleva kuva on napattu keittiön ikkunasta.

Välillä aamut ovat olleet viileitä, ja silloin kevyt usva on noussut vedenpinnan yläpuolelle. Kaunis näkymä, jota juoksujalkaa kiiruhdan kuvaamaan, sillä sekin haihtuu haikaran tavoin jo hetken kuluttua näkymättömiin.

Pitkäksi venähtäneet tillinvarret kylpevät aamuauringossa. Tätä näkymää olen nyt loppukesän aikana ihaillut istuessani aamupalalla terassilla. Valon leikkiä, joka paljastaa kimmeltäviä hämähäkinseittejä ja kastepisaroita, joita ei muuten huomaisi.

Leivän päälle on tullut tavaksi lastata yrttiruukusta basilikaa, ruohosipulia ja persiljaa. Maistuu niin hyvältä päiväkahvin seurana lämpimällä kalliolla. Kivipenkille menen usein iltapäivisin istumaan kahvimukini kanssa, varsinkin jos olen yksin kotona. Keskikesällä kalliolla on kuitenkin aivan liian kuuma istuskella, joten nyt taas syksyn tullen sinne on mukava kipaista.

Kunnollista omenasatoa ei Airisrannassa tänäkään vuonna saada, mutta Aune-päärynäpuussa on sitäkin enemmän pikkuisia hedelmiä. Päärynöiden määrä on vähintään kymmenkertaistunut viimevuotisesta. Automatkalla kuulin sattumalta radion luonto-ohjelmasta, että päärynäpuuta ei kannata mennä leikkaamaan ja hyvä olisi hankkia yksinäiselle puulle pari kaveriakin. Pölyttyy kuulemma paremmin. Toivottavasti ehdimme vielä puutarhojen alennusmyynteihin tekemään päärynäpuulöytöjä. Mielelläni otan vastaan vinkkejä myös muista päärynäpuulajikkeista, jotka ovat menestyneet hyvin pihoilla tai puutarhoissa.

Pihakaveri Nalaa alkoi välillä laiskottaa puiden tutkiminen ja marjapensaan juureen oli mukava kellahtaa auringonpaahteelta suojaan.

Maljaköynös innostui kukkimaan runsaammin vasta elokuussa. Sekin on talvehtinut kuistissa. Sain toissa syksynä äidiltäni kaksi maljaköynösamppelia, mutta toisen onnistuin nyt kevättalvella tappamaan. Kastelin varmaan liikaa. Vähän aikaa sitten luin jostakin, että maljaköynös ei ihan helppohoitoisimpia kukkia olekaan, joten siinä mielessä olen tyytyväinen, että edes toinen on pysynyt hengissä tähän saakka. Amppeli roikkuu sisäänkäynnin vieressä melko varjoisessa paikassa talon pohjoispuolella, joten sekin saattaa olla syynä hitaanlaiseen kukintaan.

Viikonloppuna Airisrannassa ei osattu päättää, vietetäänkö venetsialaisia vai muinaistulien yötä, joten vietettiin molempia. Juhlinnan pääosassa oli ihmeellisen kaunis kuutamo, jota herkullisen illallisen jälkeen katseltiin nauttien lasillisesta kuohuvaa.

Ihania syyskuun aamuja ja iltoja!

-Airisrannan Päivi-