Follow my blog with Bloglovin

Tausta

maanantai 26. syyskuuta 2016

Saariston iltoja, aamuja ja vähän päivääkin

Syyskuu on tuonut mukanaan aikaisin pimenevät illat ja pitkään jatkuvan aamuhämäryyden myös tänne saaristoon. Iltojen pimeys on pimeyttä sanan varsinaisessa merkityksessä: vain valaistua kerrostaloa muistuttavat matkustajalaivat antavat hetkeksi valoa pikimustalle merelle. Tosin viikonloppuisin hämärtyvässä illassa seikkailee vielä jonkin verran huvi- ja purjeveneitä, joiden kulkuvalot pilkottavat silloin tällöin mukavasti saarten välistä. Muuten Airisrannan ikkunoiden takana pimeys on vastassa kuin musta seinä.


Joskus kummitukset meinaavat hiipiä mieleen, kun iltamyöhään huutelen kissoja ovenraosta sisälle. Tuntuu oudolta tuijottaa pimeyteen, kun mitään ei näy, ja silloin mielikuvitus alkaa laukata turhan kiivaasti. Vallankin, kun hiljaisuus oven ulkopuolella on täydellinen. Tuota käsittämättömän hiljaista maailmaa jaksan ihmetellä yhä vain, vaikka olemme täällä jo muutaman vuoden asustelleet. Omanlaistaan luksusta sekin.


Myös aamujen hämärtyminen jo elokuun puolen välin jälkeen yllättää minut joka vuosi. Tuntuu, että se tapahtuu aivan liian aikaisin. Toisaalta hämäränhyssyisinä syysaamuina saattaa bongata yllätysvieraita pihapiiristä. Viime viikolla valkohäntäpeuraemo oli tuonut vasansa rannalle juomaan, ja emo piti samalla tarkasti vahtia, ettei kukaan pääse yllättämään. Meille peuroista ei ole minkäänlaista haittaa, kun ei ole kasvimaita eikä muitakaan viljelyksiä tuhottavaksi.Ymmärrän, että kaikki eivät niitä pihoilleen toivo.


Välillä olen törmännyt tähän samaan parivaljakkoon keskellä päivääkin, viimeksi, kun vein talon päätyyn pyykkejä kuivumaan. Kellarisyvennyksestä noustessani katselin ajatuksissani rantasaunalle päin ja kääntäessäni silmäni taas kulkusuuntaa kohti olin saada sydänkohtauksen, kun kaksi jättimäistä hahmoa - jättiläisiltä ne tosiaan näyttivät - tuijotti pyykkitelineen luota suoraan minuun. Kiljahdin säikähdyksestä, ja siitäkös peurat saivat jalat alleen. Sekunnin ajan ehdittiin kuitenkin tuijottaa intensiivisesti toisiamme ennen kuin keskeytetty sieniateria sai jäädä niille sijoilleen. Jo aikaisemmin kesällä pääsimme yllättämään toisemme talon nurkan takaa. Kyllä sellaisessa tilanteessa sydän aina yhden ylimääräisen muljahduksen tekee. :)


Viikonloppuna kaadettiin vihdoin ja viimein saunan nurkalta, rannan tuntumasta, pystyyn lahonnut leppä. Pari vuotta sitten myrsky katkaisi sen latvaosastaan poikki, ja siihen se sitten unohtui. Takkapuiksikaan lahosta rungosta ei enää ollut, joten lauantai-illan viihdykkeeksi tehtiin kokko rantakivikkoon, jossa rungonpätkät poltettiin taivaan tuuliin.


Merenpuoleisella pihamaalla toinenkin laho runko odottaa kaatoa, mutta hankala paikka pihan poikki  ristiin rastiin menevien sähköjohtojen vieressä on siirtänyt urakkaa kerta toisensa jälkeen. Niinpä siinä kävi nytkin, ja lahopuu töröttää edelleen keskellä pihaa.


Isolla pihalla riittää kuitenkin karsittavaa, ja pienempiä puita kaadettiin vielä sunnuntaina lisää.
Ainakin sää suosi puunkaatohommia, sillä lämmintä oli lähes 18 astetta. Vielä kerran tänä syksynä saimme juoda kahvit terassilla ja nauttia kesäisen kauniista ja leppoisasta ilmasta.


Värit alkavat vähitellen vaihtua pihan puissa ihanan herkullisiksi. Tänään vaahteran väritys oli jo eilistä asteen koreampi. Tätä väriloistoa odotan joka syksy innolla.


-Airisrannan Päivi-

sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Lauantain sateet, sunnuntain sienet

Melkein koko lauantai-iltapäivän satoi, ja ensimmäisen kerran tuntui siltä, että syksy tosiaan on tulossa. Harmaa sateinen ilma tuntuu aina vähän kolealta, ja varsinkin silloin, kun istuu suurimman osan päivästä työpöydän ääressä. Jossain vaiheessa sateen ropistessa mies sai tarpeekseen vilunväristyksistä ja kipaisi hakemassa liiteristä sangollisen klapeja keittiön puuhellaa varten. Ah, miten tyytyväisiä taas kerran olimme, että pikku hella on tullut hankittua. Se on kuin tehty juuri tällaisia päiviä varten. Pieni mutta tehokas, ja antaa ihanasti lämpöä ja tunnelmaa keittiön lisäksi muuallekin taloon.


Onneksi liiteri pullistelee keväällä saaduista polttopuista, joten siinä mielessä meillä ei ole hätäpäivää. Ihan vielä ei kuitenkaan ollut tarvetta laittaa tulta kakluuneihin, vaan pienen puuhellan lämpö riitti hyvin. Kakluunien vuoro on sitten, kun kylmät tuulet puhaltavat mereltä, ja räntää roiskuttaa oikein kunnolla. Niin, ja nuohoojakin pitäisi muistaa pyytää käymään ennen varsinaisen kakluunikauden alkua.

pieni puuhella, maalaiskeittiö,

















































Eipä ole paljon tullut poltettua kynttilöitä kesän aikana, mutta nyt oli sopiva hetki tehdä sekin. On se kumma, miten ihminen kaipaa tulen loimotusta, kun ulkona on harmaata ja kosteaa.      



Tänään sen sijaan aamu valkeni poutaisena, ja päätimme tyttären kanssa lähteä heti aamupalan jälkeen tutkimaan lähimetsän sienitarjontaa. Olen huono sienestäjä, enkä tunne kunnolla kuin kantarellin ja suppilovahveron, mutta siitä huolimatta metsässä on aina mukava liikuskella ja ainakin yrittää tunnistaa syötäviä sieniä. Ja eilisen sateen jäljiltä oli sentään toivoa, että sammaleen seasta jotakin saattaisi jopa löytyä.

Kävin edellisen kerran metsälenkillä pari viikkoa sitten, ja tällä välin suurin osa mustikan lehdistä oli jo varissut maahan. Mutta aivan uskomaton määrä marjoja varsissa oli vieläkin jäljellä - kiinteitä ja hyvänmakuisia. Tuli melkein tarve lähteä hakemaan poimuri ja ämpäri, sillä niin paljon komeita mustikoita oli joka puolella.

metsäsieniä, maalaiselämää

Ja löytyihän niitä sieniäkin. Päätin, että epävarmuustekijöistä huolimatta kerään koriin kaikki sellaiset, jotka näyttävät vähiten epäilyttäviltä, ja googlettelen sitten kotona rauhassa, mitä tuli mukaan otettua. Sen verran olen siskon kanssa sienireissulla oppinut, että välttämättä kaikki punaiset eivät ole myrkkysieniä. :)


 Pieni tihkusade yllätti meidät metsässä varsin pian, joten siellä en viitsinyt sieniä alkaa puhdistaa. Tärkeintä oli vain kerätä mukaan niin paljon kuin suinkin ehdittiin ennen kuin kastuttaisiin läpimäriksi.


Kotona kippasin koko saaliin verannan ruokapöydälle ja aloin selvitellä, mikä mikin mahtoi olla. Ja tässä lista: karvarouskuja, haaparouskuja, isohaperoita tai viinihaperoita, tai molempia; kangashaperoita, pari kangastattia (ehkä), ja iso ja pieni männynherkkutatti. Iso painoi ainakin puoli kiloa.

Nyt pyydänkin teiltä, arvon lukijani, opastusta ontuvissa tiedoissani eli osuikohan yksikään mahdollisesti oikeaan.


Tämä majesteetillisen kokoinen yksilö lienee kuitenkin männynherkkutatti. Ohjeiden mukaan maistoinkin sitä, ihan tuosta noin vaan, eikä se ainakaan sappitatti ollut. Lisäksi voin kertoa, että hengissä ollaan, vaikka koko korillisesta muhennos jo pyöräytettiinkin. Oli hyvää ja täyttävää. :)

Tyttären saaliina oli lisäksi tasan yksi keltavahvero, loput kaksikymmentä valevahveroita, sekä kolme aikaista suppilovahveroa. Rouskut ymmärsin sentään keittää erikseen. Niistä tuli pienen pieni purkillinen suolasieniä. Se täytyy kuitenkin tunnustaa, että hoksasin huuhdella ne kylmällä vedellä vasta parin tunnin päästä keittämisestä, kun rupesin lukemaan tarkempia suolaamisohjeita. Mitenkähän mahtaa Airisrannan porukan käydä, kun suolasieniä maistellaan?!



Tällaisia puuhia tällä kertaa.

Mukavaa alkavaa syysviikkoa kaikille!

-Airisrannan Päivi- 



keskiviikko 31. elokuuta 2016

Herrainhuoneen koulukaappi ja vähän muutakin

Myrsky ei sitten tälläkään kertaa osunut Airisrantaan. Kuin ihmeen kaupalla olemme säästyneet kaikenlaisilta luonnon ääri-ilmiöiltä tänä kesänä. Sinänsä outoa, kun meren rannalla asutaan. Sähkökatkotkin ovat harvinaisia, ja jos niitä joskus tulee, ne kestävät ehkä muutaman minuutin. Vain kaksi kertaa koko täällä olomme aikana sähköt ovat olleet pois kuutisen tuntia yhtäjaksoisesti.

kuisti, komuutti, pelargoniat, lipasto
Rauli-myrskyn aikaan lauantaina iltapäivällä meillä tosiaan oli aurinkoisen lämmintä ja mukavaa, vain tuulenpuuskat yltyivät välillä tavanomaista voimakkaammiksi. Sen verran tuuli sai kuitenkin pahoja aikaan, että katkaisi etupihalla korkeaksi venähtäneen pelargonian kahdesta kohtaa poikki. En hennonut heittää kukkavarsia pois vaan laitoin ne kuistiin maljakkoon. Vaaleanpunaiset kukat sinistä seinää vasten innostivat taas pitkästä aikaa kuvaamaan, ja niinpä kuvia tuli räpsittyä vähän muualtakin.

emalivati, kuisti, komuuti

Talvella pengoin jossakin vaiheessa varaston hyllyjä, ja siellä oli myös tuo komuutin päällä oleva emalivati. Se löytyi aikoinaan sukutalon vinttiä tyhjennettäessä, ja nätti kun oli, koppasin mukaani. Värit ovat suloiset, ja suuremmilta kolhuiltakin se on välttynyt. Komuutin päällä se on kuin kotonaan; vielä kun löytäisi sille jostakin kannun kaveriksi.

maalaisromanttinen, vanha talo, sisustus

Iltapäivän aurinko näin loppukesällä talon eri huoneissa on kiehtova. Valon ja varjojen leikissä on jotain äärimmäisen rauhoittavaa ja lempeää; tulee sellainen mummolafiilis. Ja ainakin kuistissa ilta-aurinko houkuttelee seinien ja lattian puisista pinnoista kotoisan tuoksun esiin. Tuo mummolatunnelma taisi korostua entisestään, kun olin koko lauantaipäivän puuhastellut yksikseni kotona; silloin on jotenkin enemmän aikaa keskittyä epäolennaisuuksiin. :)

No, joka tapauksessa innostuin kuvaamaan herrainhuoneen vanhaa koulukaappia, josta olen niii-in ylpeä ja onnellinen. Sekin "pelastettiin" myyntiin menneestä sukutalosta. Talossa pidettiin yhteen aikaan väliaikaisesti koulua, ja kun koululle järjestyivät uudet tilat, kaappi jäi osaksi tuvan kalustusta. Kaappi on niin korkea ja raskas, että ilman Airisrannan kolmimetrisiä huoneita ei olisi tullut mieleenkään ottaa sitä itsellemme. Nyt se saa kuitenkin olla kunniapaikalla talossamme.


Kaappi on nykyisin työkäytössä, ja valkoinen joskin hieman kulunut ovilasi peittää armollisesti epäjärjestyksen ja tavarapaljouden taakseen, ainakin osittain. Avain tästäkin kaapista on hävinnyt aikoja sitten, mutta muuten kaappi on alkuperäisessä kunnossa. Joskus joku innokas kattomaalari on tosin  tiputtanut muutaman valkoisen maalitäplän kaapin kylkeen, mutta meitä se ei ole vielä niin paljon haitannut, että olisimme ryhtyneet maalinpoistohommiin.

Vaikka olen puhunut tavaroiden ja huonekalujen "pelastamisesta" vanhasta sukutalostamme, rehellisyyden nimissä on sanottava, että tämä Airisrannankin aarreaittana toiminut talovanhus sai muutama vuosi sitten ihanat uudet omistajat, jotka ovat kunnostaneet sen rakkaudella kodikseen. Siinä mielessä vanhoja tavaroita ja huonekaluja ei todellakaan olisi tarvinnut pelastaa.  Mutta minusta on kuitenkin mukavaa, että Airisrantaan on voitu sijoittaa niin monia sukuun kuuluneita esineitä ja huonekaluja, palasia meidän sukumme historiasta.

maalaisromanttinen, vanha talo, sisustus

Talvella herrainhuoneen tyhjälle seinälle löytyi vihdoin jotakin ripustettavaa. Koska suunniteltu kirjakaappi antaa edelleen odottaa itseään, kaivettiin varaston pahvilaatikoiden kätköistä vaarin armeija-aikainen kuva vartioimaan vanhoja, hänelle niin tuttuja huonekaluja. Onhan hän aikanaan istunut varmasti tuhansia kertoja vanhan kirjoituspöytänsä ääreen laskemaan päivän tiliä ja pitämään kirjaa liikkeensä tuloista ja menoista.


Onneksi vaari oli utelias ja innokas kokemaan elämässään kaikkea uutta. Siksi en usko, että hän pahemmin hätkähti katsellessaan ensimmäistä kertaa Airisrannan seinältä uuttaa ympäristöään.  Taisipa vain todeta tuttuun tyyliinsä: "Jo vain".

Lauantaina vietettiin myös venetsialaisia tai muinaistulien yötä, mutta airisrantalaisten elämässä huvilakauden päättäjäiset eivät suuremmin näkyneet.  Sen verran kuitenkin, että lyhty kynttilöineen nostettiin terassin pöydälle, grillattiin mehevät lohipalat, ja herkuteltiin siipan kanssa kahdestaan maistuva illallinen tyyntyvässä loppukesän hämärässä. Liekö viimeinen kerta tälle kesälle? Vain yhdellä mökillä saaressa oli asukkaita, ja saarten välistä näkyi muutama räiskähtävä ilotulite alkuillan hämärässä. Rauhallinen ja mukava päätösjuhla tälle kesälle.

haikara, meri, saaristo, AiristoVaikka postauksesta tuli tällä kertaa melkoinen sillisalaatti, on suorastaan pakko liittää tähän loppuun vielä tämän aamuinen kuva venevajasta. Haikara oli nimittäin päättänyt katsella saalistaan hieman korkeammalta ja tepsutellut sitä varten laiturille asti.  Hauska ja mieleenpainuva näkymä, jota katselin keittiön ikkunasta aamutuimaan. Toinen haikara puolestaan laskeutui juuri kuvatessani tuttuun paalupaikkaansa rannalle.


Auringonpaisteisia alkusyksyn päiviä teille kaikille sinne ruudun taakse!

- Airisrannan Päivi-

tiistai 16. elokuuta 2016

Kesämuistoja ja kuulumisia

Täyttä elämää - tuo sanapari kai kuvaa parhaiten kevään ja kesän eloa ja oloa täällä Airisrannassa. Viikot ja kuukaudet ovat suorastaan vilahtaneet ohi, ja siinä syy, miksi hiljaisuus blogimaailmassa on kestänyt melkoisen rupeaman. Siltikään en voi sanoa, että täällä olisi hirmuisesti touhuttu perinteisiä kesäjuttuja: puutarha rehottaa luonnontilassa, ikkunoista näkee ehkä hyvällä tahdolla läpi, matot odottavat pesuvuoroaan ensi kesään. Ja mikä hirveintä - "Mama" ei päässyt vesille lainkaan.

Tummat ukkospilvet Airiston yllä. Tälläkin kertaa ne ohittivat Airisrannan.

Sellaista elämä välillä on, mutta siltikin olen tyytyväinen. Saariston kesä on ollut mitä kaunein ja lämpimin, kunnon kesä. Kaiken liienneen vapaa-ajanhan olemme saaneet viettää näissä kotoisissa lomamaisemissa, joten mieli on levännyt, ja syksy on tervetullut Airisrantaan koska tahansa.


Edellisvuosien tapaan aamupuurot ja -kahvit on nautiskeltu aurinkoisella terassilla, ja se onkin onnistunut melkein joka aamu toukokuusta lähtien. Siitä oikeastaan voi päätellä, kuinka hyvä kesä on ilmojensa puolesta ollut. Muutoinkin kaikki mahdolliset syömiset ja päiväkahvit on kuskattu ulkosalle aina, kun vain työt ja muut menot ovat sallineet. Noita hetkiä on mukava sitten muistella talven tuiskuissa.


Täällä ei tosiaankaan ole ollut tietoa muuta Suomea koetelleista jatkuvista rankkasateista. Tai sitten sadekuurot ovat kuin ihmeen kaupalla osuneet öiseen aikaan. Merenpuoleista nurmikkoa on jopa jouduttu kastelemaan heinäkuussa päivittäin. Onneksi pihalla on vanha kaivo, josta tuollaisiin ylimääräisiin tarpeisiin saa ilmaista vettä. Muuten nurmikko kyllä saisi minun puolestani kuivua karrelle.


Mutta mustikoita... niitä olen rynnännyt joka välissä poimimaan. Isoja, meheviä, varvut kaarelle taittavia mollukoita. On ollut suorastaan euforinen olotila, kun on astellut lähimetsään ja katsellut ympärillään leviävää mustikkamerta. Ja kun tämä kaikki on nurkan takana, ei tarvitse rehkiä kuin tunti kerrallaan ja tulla hyvillä mielin  puoliksi täyden ämpärin kanssa takaisin kotiin. Ihailen niitä, jotka jaksavat koukistella metsässä kokonaisen päivän; minusta ei todellakaan olisi kokopäiväpoimijaksi. Se hyöty pienissä erissä poimimisesta on, että tuoreita marjoja on ollut jääkaapissa tarjolla heinäkuun alkupäivistä lähtien. Ja sesonki sen kun jatkuu.


Toisin kuin viime syksynä, tänä vuonna meillekin tulee omenoita - tosin pieniä ja hieman ruppanoita. Varmasti joku heittäisi ne nähtyään suoraan tunkiolle, mutta minä olen keitellyt niistä onnellisena jo ensimmäiset soseet. Eihän se ulkonäkö vaan maku! Voi miten hyvää omatekoinen omenasose onkaan aamupuuron päällä. Myös mustaherukoita on tullut kolmeen pensaaseemme sen verran reippaasti, että sain niistäkin hilloa muutaman rasiallisen. Pieniä, mutta suurta iloa tuottavia asioita. Nyt sitten pakastin pullottaa tyytyväisyyttään, ja talvivarastot on turvattu.


Tällä hetkellä loppukesän hiljaisuus on jo vallannut Airisrannan pihapiirin. Lintujen uskomaton alkukesän konsertointi hiljeni heinäkuun puolenvälin jälkeen totaalisesti. Siinä yksi asia, jonka olen oppinut täällä luonnonhelmassa asuessani: peipposet, mustarastaat, kottaraiset - kaikki häviävät heinäkuun loppupuolella jonnekin. Vain yksittäistä sirkutusta saattaa enää kuulua pihapuista. Haikeaa, mutta niin se vain menee vuosi toisensa jälkeen.

Haikara on alkanut taas hämärtyvinä loppukesän iltoina vierailla rannassamme.

Toinen lähestyvän syksyn merkki ovat kullankeltaisina ilta-auringossa kylpevät viljavainiot. Niitä olen ihaillut talon pihan puolelta. Loppuviikolla puimuri tosin romisteli niin vauhdikkaasti navetan päädyssä olevalla pellolla, että Sarabi-kissa taisi luulla maailmanlopun tulevan. Eikä kumma, sillä itsekin piti mennä tarkistamaan, ajoiko panssarivaunu pihaan. Eli ei meilläkään ihan aina täydellisessä hiljaisuudessa uinuta.


Nyt elokuussa pilvisempiä päiviä on riittänyt hieman useammin, joten kaikkein kauneimmillaan en saanut keltaisesta peltomaisemasta kuvaa napattua.


Tällaisia kuulumisia pitkän tauon jälkeen Airisrannasta. Ei mitään maailmoja mullistavia tapahtumia, vain niitä arkisia, tavallisia hetkiä, jotka ainakin minusta ovat parhaimpia.


Näin kauniisti loisti loppukesän pehmeä kuutamo sunnuntai-iltana Airisrannan edustalla.


Kauniita elokuun päiviä teille kaikille!

-Airisrannan Päivi-



keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

Kevään hetkiä

Talvesta tuntuu olevan ikuisuus, ja kevät on edennyt mukavasti - tähän päivään saakka. Ensimmäiset perunatkin ehdittiin istuttaa naapurustossa ja lähitienoolla jo pääsiäisen aikoihin! En tiedä, mikä mahtaa olla ennätys, mutta tuskinpa niitä kovin paljon aikaisemmin voidaan maahan edes panna. Nyt sitten kylmä yllätti. Täytyy vain toivoa, etteivät yöpakkaset tekisi kovin suurta vahinkoa perunasadolle. Täältähän ne Suomen ensimmäiset varhaisperunat nimittäin tulevat.

kevätaamu saaristossa

Airisranta on jälleen saanut omat tutut asukkaansa näin kevään korvalla. Syksyllä haikeasti hyvästelemäni kurjet saapuivat jo viikkoja sitten, ja yksi komeaääninen pariskunta asusteli tapansa mukaan jonkin aikaa pellolla navetan päädyssä. On niiden huuto kyllä uskomattoman voimakas! Nyt ne ovat tainneet jo jatkaa matkaansa kohti pohjoista.

saaristolaismaisema

Ja eiköhän vain tuttu kaakatus kajahtanut viikonloppuna pihamaalla: valkoposkiset ystävämme eivät olleet unohtaneet Airisrannan nurmikenttiä tänäkään keväänä. Kanadanhanhet tosin ehtivät kotiutua pihallemme jo ennen sukulaisiaan ja olivat viimevuotista rohkeampia, kuten kuvasta näkyy. Siinä ne tepastelevat rantatietä pitkin kohti pientä peltoplänttiämme.

Kanadanhanhet

Viikonloppuna tutkittiin neitokaisten kanssa pihapiiriä ja huokailtiin kuivien korsien määrää rantaviivan tuntumassa. Tai ainakin minä huokailin. Haravalla olisi tosiaan töitä.

Saariston kevät, Maine Coon, kissat

Toivottavasti mikään vesilintu ei ehdi tehdä pesäänsä korsikasaan ennen haravointia. Ainakin isokoskelopariskunta viihtyy rannassamme niin hyvin, että epäilen niiden pesivän jossakin lähistöllä. Myös haahkat saapuivat suurella joukolla viikonloppuna ja alkoivat hauskan huhuilunsa.


saariston kevät, Maine Coon, kissat

Viime vuosina meidänkin pihapiirissä on alkanut näkyä kottaraisia. Niiden laulelu se vasta kesäistä on. Mies muistaa joka vuosi kertoa tarinaa oman kotitalonsa pihassa viihtyneestä kottaraisesta, joka alkoi matkia äänellään vasaran takomista. Talonväki oli illalla ihmetellyt, miksi joku naulaa kattoa edelleen, vaikka työt oli lopetettu jo aikaa sitten. Kottarainenhan se siellä oli harjoitellut uutta, psykedeelistä sävelmäänsä. :)

joutsenet kevätiltana

Lintukalliolla riittää elämää aamusta iltaan. Päivässä ei ole montakaan hetkeä, etteikö kivellä levähtäisi jonkinlainen siivekäs. Joutsenet olivat kaunis näky eräänä iltana, kun ne molemmat päättivät torkahtaa hetkeksi kivellä ennen pimeän tuloa.



Viime sunnuntaina aurinko laski upeasti huhtikuun hämärtyvässä illassa. Luonnon värit ovat satumaisen kauniit, kun hetki sattuu kohdalleen.

Saaristolaismaisema kevätiltana

Rakastan Airisrannan pihapiiriä juuri sen monimuotoisuuden takia. Talon takana avautuu merimaisema, johon ei kai voi koskaan kyllästyä, ja talon toisella puolella silmä lepää rauhoittavassa, kotoisessa peltomaisemassa.

Saaristossa

Uskomattomia nämä keväiset hetket!

- Airisrannan Päivi-

torstai 24. maaliskuuta 2016

Pääsiäistervehdys

Talvi on ehtinyt muuttua kevääksi, ja useita viikkoja on vierähtänyt sitten viime näkemän. Arkiset työt ja puuhat ovat täyttäneet elämän Airisrannassa niin, ettei aikaa kuulumisten kertomiselle ja kuvaamiselle ole oikeastaan liiennyt. Vai liekö sitten se kuuluisa kevätväsymys, joka on saanut yliotteen Airisrannan emännästä kuluneen kevättalven aikana. Joka tapauksessa sain tänään ihanalta lukijalta niin kauniin viestin, että päätin heti ryhdistäytyä ja palata elävien kirjoihin myös blogimaailmassa.



Kuluneen viikon aikana kevät on näyttäytynyt merellä ja pihamaalla jo monella tapaa. Tänään näin  harmaahaikaran ensimmäisen kerran. Se liiteli useita kierroksia edustallamme ikään kuin olisi tullut tervehtimään Airisrannan asukkaita taas pitkän talven jälkeen. Eilen puolestaan ensimmäinen kanadanhanhipariskunta laskeutui rantaveteen. Isokoskelot, joutsenet ja telkät ovat sen sijaan pyörineet maisemissa koko talven, välillä isommalla välillä pienemmällä kokoonpanolla. Uusi tuttavuus lintulaudalla on ollut tikli, mutta siitä en onnistunut saamaan niin hyvää kuvaa, että olisin viitsinyt laittaa sen tänne.

Mutta se, mikä jaksaa aina sykähdyttää eniten on mustarastaan ensimmäinen kujerrus aikaisena kevätaamuna. Tuon upean aamukonsertin onnistuin kuulemaan parisen viikkoa sitten. Kaiken kaikkiaan lintujen liverrys on vallannut jälleen pihapiirin, ja talvinen hiljaisuus on kuin kerralla pois pyyhkäisty.



Syksyllä istuttamani tulppaanin ja narsissin alut näkyvät jo kukkapenkissä, ja riipparaita on alkanut lykätä valkoisia tupsujaan. Vähäinen lumipeite on hiljakseen häipynyt parin viikon aikana, ja vain paikoin näkyy valkoisia läikkiä. Pienet metsätiet lenkkireitillämme ovat kuitenkin paikoin vielä petollisen liukkaita, joten piikkikengät ovat edelleen olleet tarpeen.



Viime lauantaina ystävällinen naapuri kävi taas kippaamassa puukuorman pihallemme. On kuulemma mielestään meille edelleen velkaa viime keväänä antamistamme rakennustarvikkeista. Pahaa pelkään, että velka alkaa kohta kääntyä päälaelleen! Emmekä ehtineet edes kahvikupposta puukuorman tuojalle tarjota, sillä olimme juuri lähdössä konsertti-ja kyläilyreissulle kaupunkiin.



Vaikka maisema on meillä jo lumeton, neljä viikkoa sitten venevaja kylpi talvisen raikkaan aamuauringon väreissä näin kauniisti. Alla oleva kuva on kolme viikkoa sitten otettu verannan kulmaikkunasta.



En ole lopettamassa blogiani, mutta päivitystahti saattaa vaihdella melkoisesti. Mukavaa, että olette siitä huolimatta jaksaneet vierailla ahkerasti.



Hyvää ja rentouttavaa pääsiäisen aikaa teille kaikille!

-Airisrannan Päivi-





sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Kuvakulmia sisältä

Sunnuntaiaamu saaristossa valkeni harmaana.  Heräsin laivan sumutorven huutoon, ja vaikka oli vielä pimeää, arvasin, että meri ja pihapiiri olivat sankan sumun peitossa. Silti sumutorven ääneen on aina yhtä kiehtovaa herätä. Meri ei oikeastaan ehtinyt kunnolla jäätyäkään, kun se taas jo lainehti vapaana, ja lumi on sulanut kokonaan pieniä valkoisia laikkuja lukuun ottamatta. 

Viime päivinä "piikkikengät" ovat olleet tarpeelliset. Tiet ovat olleet kuin luistinratoja, joten ilman kunnon kenkiä liikkuminen olisi aika toivotonta. Nastalenkkareiden turvin olen hipsutellut parin päivän välein kimpparoskikselle, jotta siitäkin saisi kaiken hyödyn irti. :)

Suuremman inspiraation puuttuessa tämä postaus tarjoilee kuvakulmia Airisrannan sisätiloista.


Yllä oleva kuva on otettu syyskuussa, mutta jotenkin tarvitsin sen tuomaa valoisuutta tämän melkoisen harmaan ja synkän päivän piristykseksi. Syyskuisen lauantaiaamun auringonsäteet pakottivat tarttumaan kameraan ja vangitsemaan kauniit värisävyt talteen. Nyt ne tuntuvat oikein voimaannuttavilta katsella.


Orkidea on alkanut suureksi yllätyksekseni kukkia. Joulun jälkeen siihen ilmestyi inhottavia ötököitä, jotka sain kuitenkin BioKillillä nujerrettua. Jos tuholaisia ei oteta lukuun, sisäkukkani taitavat pärjätä parhaiten, kun unohdan hoitaa niitä.


Airisrannan parhaisiin puoliin kuuluvat suuret ikkunat, jotka tuovat valoa sisälle myös pimeimpään aikaan. Valo inspiroi kuvaamaan erilaisista kuvakulmista.



Mukavaa alkavaa viikkoa täältä ulvovan merituulen keskeltä!

-Airisrannan Päivi-

sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Maalaiselämää

Yön aikana oli satanut melkoinen kerros lunta. Täällä kun on talvella hiljaista muutenkin, uusi lumikerros tekee pihapiiristä täydellisen hiiskumattoman. Minulla on tapana varsinkin aamuisin kurkistella oven raosta ulos niin kauan kuin tarkenen ja ihmetellä  tuota käsittämättömän hiljaista maisemaa. Siihen en ole vielä kyllästynyt. Parin yrityksen jälkeen Sarabi-kissakin uskaltautui  pihalle, mutta muutaman minuutin päästä se oli jo epätoivoisen näköisenä kuikuilemassa verannan ikkunan takana kymmenet kosteat lumipallerot mahan alta roikkuen. Eipä auttanut muu kuin kantaa neito pesuhuoneeseen kuivumaan, niin tiukassa lumimöykyt olivat.


Maalla teiden auraus ei tapahdu automaattisesti. Loppusyksyllä ennen luvattuja lumisateita tai viimeistään hiutaleiden leijuessa taivaalta alas on muistettava pyytää auratraktoria poikkeamaan myös omalle tielle. Tänään tie aurattiin vasta kolmannen kerran, joten ihan hirmuisia lumimääriä Airisrannassa ei ole sentään tullut. Lumipöpperöiset tiet eivät saa siis suuremmin haitata, jos meinaa kovin syrjässä asustaa.

Äidiltä lahjaksi saatu timanttiananas on pirteä väriläiskä verannan vanhalla pöydällä.
Olen huomannut, että maalle muuton myötä monista asioita on alkanut ajatella eri tavalla kuin entisessä elämässä. Kaiken ei tarvitsekaan olla niin helppoa ja itsestäänselvää. Kun meille syksyllä ehdotettiin kimpparoskikseen mukaan tuloa, sitä ei tarvinnut kauan miettiä. Tähän saakka olemme tottuneet siihen, että roskat on aina haettu omasta pihasta säännöllisin väliajoin. Vaan eipä enää jatkossa. Roska-auto hurauttaa viimeisen kerran pihallemme tiistaina, ja sen jälkeen viemme roskat itse tiekunnan yhteiseen roskikseen. 


Viime keväästä lähtien olen myös miettinyt kompostoinnin aloittamista, mutta syystä tai toisesta se on jäänyt. Lähinnä hirvittää, mahtaako homma toimia ympäri vuoden. Luulen kuitenkin, että kimpparoskikseen siirtyminen vauhdittaa myös kompostiasiaa. On varmasti järkevämpää ja mukavampaakin kipata biojätteet omaan kompostoriin kuin kuljetella niitä pitkin teitä säkissä auton perällä. Ja olisihan se hienoa, kun saisi edes vähän multaa omasta takaa.



Kevät näyttää tulevan tänäkin vuonna, sillä makuuhuoneen ikkunalla oleva pikku hortensia on aloittanut uuden elämän. Kuistissa se ehti pari kertaa kuivahtaa niin pahasti, että lehdet tippuivat, mutta eipä tuo näytä pahemmin kasvua haitanneen. Entistä ehommat versot näyttävät nyt puskevan tilalle.


Ja arvatkaas kuka on käynyt vierailemassa talvisella pihamaallamme kerran jos toisenkin?! Kettu ystävämme asteli tässä yhtenä päivänä muina miehinä kohti kuistia kuin olisi ollut aikeissa piipahtaa tervehtimään talonväkeä.




Mustarastaalle laitetut omenan puolikkaat ja rusinat taisivat olla sellainen houkutin, että varovaisuus meinasi ketulta unohtua tyystin. Ilmeestä voi päätellä, että saalis oli puolustamisen arvoinen.


Loppujen lopuksi lumi vain pöllysi, kun pörröhäntä sai ikkunassa tuijottelevista ihmisistä tarpeekseen ja kurvasi metsän siimekseen. Kaksi viimeistä kettukuvaa on otettu keittiön ikkunasta.

Maine Coon

Toinen pörröhäntä sen sijaan ottaa elämän rennosti. Märät lumipallerot ovat kuivuneet mahakarvoista ja elämä on taas mallillaan.


Rentoa viikon alkua myös teille!

-Airisrannan Päivi-