Follow my blog with Bloglovin

Tausta

sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Talomme tarina

Airisranta ei ole aina ollut Airisranta, kuten arvata saattaa. Se ei myöskään ole aina ollut kalastajatila, jollaisena se on tähän mennessä kirjoituksissani useimmiten näyttäytynyt. Alunperin talomme rakennettiin kokki- ja stuerttikouluksi, jossa koulutettiin ammattitaitoisia kokkeja turvaamaan laivojen elintärkeää ruokahuoltoa. Kun kerroin Airisrannan kaarevakattoisesta frontonista, tulinkin jo maininneeksi, että talon rakensi merimies, stuertti Hyginus Konstantin (Konsta) Nylund. Hän oli syntynyt 11.1.1883 Ruoppion (Ruopion) torpassa, ja Ruoppioksi kyläläiset taloamme edelleenkin kutsuvat.

vanha talo, hirsitalo, merenrantahuvila

Talon tarkkaa rakennusvuotta emme ole saaneet selville, mutta vuonna 1914 Konstantin peri syntymäkotinsa, joka silloin lohkottiin omaksi tilakseen. Nuoruusvuotensa Konsta Nylund seilasi meriä, mutta vuonna 1916 hän omien sanojensa mukaan palasi kotiin "maailman avaruudesta". Niihin aikoihin hän todennäköisesti alkoi myös rakentaa Airisrantaa eli silloista Ruoppion tilaa ja taloa. Alla oleva vanhin tilasta otettu kuva on ollut esillä myös verannan korjauksesta kertovassa postauksessa.

Kokki- ja stuerttikoulun oppilaat ovat tulleet katolle kuvattaviksi.

Kesänaapurinamme asuu mies, jonka lapsuudenkoti Airisranta on, ja häneltä olemme saaneet arvokasta tietoa talon vaiheista. Häneltä saimme myös kopiot Visa Auvisen kirjoittamasta Kokki- ja stuerttikoulun historiikista, jota tässäkin kirjoituksessa käytän tietolähteenä. Myös talon meille myynyt mies luovutti omat arkistonsa käyttöömme kaupantekotilaisuudessa.

Ruoppion talo 1950-luvulla. Kuvasta voi nähdä, että veranta oli jo sitä ennen muutettu suorakaiteen malliseksi.Yläkerran parvekkeen ovi on myös laudoitettu umpeen.

Kokki- ja stuerttikoulun perustaminen Ruoppioon tuli ajankohtaiseksi, kun Turussa vuosina 1901-1915 toiminut Suomen ensimmäinen vastaava koulu lopetti toimintansa. Konstantin Nylundin koulu aloitti toimintansa vuonna 1919, ja opetus jatkui talossamme vuoteen 1925. Alakerran isot salit olivat siis alkujaan luokkahuoneita, ja yläkertaan oli järjestetty majoitustilat sekä tytöille että pojille. Makuusijoina oli kymmenen samanlaista punkkaa samoin kuin sen ajan laivoissakin. Ihmettelen vain, kuinka yläkerrassa tarkeni talvella nukkua, sillä siellä on ja oli silloinkin vain yksi tulisija. Opetusta oli kuitenkin talvellakin. Koulun ohjesäännön mukaan kokkiosastolla järjestettiin talvisin kaksi kokkikurssia, ja kesällä pidettiin yksi stuerttikurssi.

Päärakennuksen lisäksi pihapiiriin rakennettiin erillinen "pakaritupa", joka toimi kokkikoulun opetuskeittiönä. Alla olevassa kuvassa näkyvä pakaritupa ei kuulu enää Airisrantaan, vaan jäi vuonna 2009 tehdyssä tilan lohkomisessa naapuritontin puolelle.


Kokki- ja stuerttikoulu oli merenkulkuhallituksen valvonnan alaisena, ja Konstantin Nylund toimi koulun johtajana koko sen olemassaolon ajan. Nylund oli luonteeltaan rehti mies, ja koulunkin opetusohjelmassa korostettiin hyvien elämäntapojen kuten raittiuden, puhtauden, säästäväisyyden ja täsmällisyyden arvossa pitämistä. Nämä ohjeet olisi varmasti hyvä myös talon nykyisten asukkaiden pitää mielessä. Opetuksessa Nylund käytti mm. itse kirjoittamaansa painamatonta vihkoa "Suomen Stuuertti Ulkomailla. Neuvoja kokeille ja stuuerteille eli Kokki- ja Stuuerttikoulun oppiaines. Stuertti H. K. Nylundin kokemuksia maailman avaruudesta vuosilta 1900 vuoteen 1916. Rymättylässä vuonna 1919."


Yllä Konstantin Nylund on oppilaittensa kanssa luokkakuvassa, joka on otettu talomme ulkoportailla kuistin edustalla. Kuvan laatu on huono, koska olen kuvannut sen paperikopiosta. Siitä voi kuitenkin nähdä taustalla olevan parioven, jollaisen tietämättämme itsekin valitsimme Airisrannan pääoveksi.



Kuvassa on koulun käytössä ollut virallinen leima, joka todistaa, että Kokki- ja stuerttikoulu oli valtion valvonnassa.

Konstantin Nylundin mieli halasi alati merille, vaikka hän olikin asettunut maihin ja perustanut perheen. Hänellä oli kuusi lasta. Kesäaikaan, kun koulussa ei ollut oppilaita, Konsta pestautui laivoille. Jos hän ei ehtinyt takaisin koulun alkaessa, koulun asioita hoiti hänen vaimonsa Aina Emilia Nylund.

Kun vuonna 1926 Suomen Merimieslähetysseuran taloushenkilökuntaa valmistava koulu aloitti toimintansa Helsingissä, Konsta kutsuttiin sen apulaisjohtajaksi. Nylund halusi kuitenkin lähteä vielä merille. Hänet pestattiinkin mielihyvin stuertiksi Winterhude-nimiseen kolmimastoparkkiin, jonka ahvenanmaalainen Ericssonin varustamo oli ostanut loppuvuonna 1925.

Tammikuun 28. päivänä 1926 Winterhude lähti hinauksessa Dublinin satamasta määränpäänään Swansea Walesissa. Seuraavana päivänä myrsky yltyi niin kovaksi, että alus menetti osan purjeistaan. Se pääsi kuitenkin hätäsatamaan Isle of Manin saarelle. Myrskyn aikana aluksen stuertti, Konstantin Nylund, löydettiin kuolleena purjesäilöstä puristaen pelastusliivejä lujasti kädessään. Lääkäri totesi myöhemmin kuolinsyyksi sydänkohtauksen. Hyginus Konstantin Nylund haudattiin Man-saarelle, "maailman avaruuteen".

Ruoppio vuonna 2009
Konstatin Nylundin kuolema oli lopullinen syy myös talossamme toimineen kokki- ja stuerttikoulun lopettamiselle. Koulutus siirtyi myöhemmin Suomen Joutsenelle. Leski Aina myi tilan naapuritalolle, eli aikaisemmin mainitsemani kesänaapurimme vanhemmille vuonna 1936. Näin Ruoppiosta tuli kalastustila, jonka uudet omistajat saneerasivat mieleisekseen. Heidän jälkeensä tilan omistajaksi tuli toinen perheen pojista, kunnes hän joutui luopumaan siitä 1990-luvun puolivälissä. Me olemme Airisrannan viidennet omistajat, ja tila tuli omistukseemme kesällä vuonna 2009. Tila oli lohkottu uudelleen juuri ennen meille myyntiä, jolloin talon nimikin oli muutettu Airisrannaksi.


vanha talo, hirsitalo, merenrantahuvila

Tähän on siis tultu talon ja tilan satavuotisessa kehitystarinassa. Mitähän Konstantin mahtaisi tuumia?



Saimme päärynäpuun lahjaksi aloittaessamme Airisrannan remonttia. Nyt se kukkii jälleen uutta kevättä Airisrannalle ja sen asukkaille. Tämän tarinan myötä toivon sen kukkivan nyt ja tulevaisuudessa myös talon menneille sukupolville.


Suloista sunnuntaipäivän jatkoa näissä nostalgisissa tunnelmissa!

-Airisrannan Päivi-



lauantai 23. toukokuuta 2015

Kielojen tuoksua ja luonnonihmeitä

Tänä keväänä olo tuntuu tyytyväiseltä: lähes joka aamu olen lähtenyt lenkille. Välillä yksin, välillä miehen kanssa. Liikunta tekee hyvää, mutta ainakin minulle säännölliset lenkit merkitsevät myös tilaisuutta seurata kevään etenemistä luonnossa. Ensiksi tien varrelle ja metsikön reunaan ilmestyivät sinivuokot, sitten valkovuokot. Nyt ne ovat täynnä käenkaalta ja juuri avautumassa olevia kieloja. Välillä jossakin pilkistelee keto-orvokki.


Eilen aamulla kukkivia kieloja näkyi jo niin paljon, että niitä saattoi hyvällä omallatunnolla poimia mukaansa. Tai mies halusi poimia kimpun minulle. Niin huomaavaista! Joka kevät ensimmäisten kielojen tuoksu on suorastaan huumaava. Laitoin kimpun makuuhuoneeseen, ja tuoksu täytti hetkessä koko huoneen.


Vanha lipasto on siitä mukava, että sitä pystyy somistamaan aina tilanteen ja vuodenaikojen mukaan. Niin kuin nytkin näillä kieloilla. Innostuin ottamaan kimpusta kuvia, kun ilta-aurinko paistoi niin kauniisti makuuhuoneeseen. Tuosta tunnelmasta pidän makuuhuoneessamme aivan valtavasti, vanhan talon ja kesäillan rauhasta. Muutenkin kesäinen ilta-aurinko viehättää minua, koska se valaisee monia sellaisia paikkoja pihallakin, jotka muuten jäävät usein varjoon.

Mutta,  kuten kuvia ottaessani useimmiten käy, niin nytkin kameran linssiin ilmestyi pörröinen pää. 'Hei, näitä kukkia mä en ole tässä ennen nähnytkään!'


Meillä kävi toissailtana myös alivuokralaiskandidaatteja tutustumassa tarjolla oleviin tiloihin. Pääskyspariskunta tutki nimittäin antaumuksella räystään alustoja, josko sieltä löytyisi sopiva paikka yhteiselle uudelle kodille. Herra Pääskynen tosin istuskeli ulkolampun päällä koko ajan, kun rouva tutkaili vaihtoehtoja. Vai oliko se toisin päin? Taisi kuitenkin käydä niin, että ikkunan takaa kiinteästi tuijottava kissankatse sai pariskunnan vielä harkitsemaan muita mahdollisia vaihtoehtoja.



Olisihan aivan upeaa, jos pääskyset tekisivät pesän räystään alle. Voin kuvitella, miten mukavaa verannalta olisi seurata, milloin ensimmäiset pienet päät pikistäisivät pesän reunalta. Mutta toistaalta voin myös kuvitella, miltä olohuoneen ikkuna näyttäisi kesän edetessä. Ei kovinkaan houkutteleva ajatus.


Käenkaali tai toiselta nimeltään ketunleipä kukkii siis nyt valtoimenaan ojanpientareilla ja metsiköissä. Sekin on kuulemma syötäväksi kelpaava villiyrtti, vaikka onkin toisaalta hieman myrkyllinen. Se sisältää oksaalihappoa, joka on suurina määrinä ihmisellekin myrkyllistä. Toisaalta luin Luontoportista, että käenkaali on oiva pari mustikoille kermavaahdon ja sokerin pehmentäessä hapokkuutta. Lisäksi se sopii todella monen muunkin ruuan lisäksi ja mausteeksi. Uskaltaisikohan kokeilla?

Näihin kuulumisiin tällä kertaa Airisrannasta.

Mukavaa viikonvaihdetta!

-Airisrannan Päivi-

tiistai 19. toukokuuta 2015

Pihapuuhia, herkuttelua ja vaihdantataloutta

Viikonloppuna pihaa tuli rapsuteltua vähän joka puolelta. Ja mikäs oli rapsutellessa, kun aurinko paistoi täydeltä terältä. Rikkaruohot ovat tähän saakka rehottaneet rauhassa, mutta nyt sain nitistettyä niistä suurimman osan. Meillä pihan hoito otetaan kuitenkin aika rennosti ja tehdään vain se, mikä hyvillä mielin jaksetaan. Hehtaarin kokoisen tontin nyppiminen turhan tarkasti aiheuttaisi vain harmaita hiuksia. Kaikkein tyytyväisin olen kuitenkin marjapensaiden siistiytymiseen, sillä niiden hoito on ollut aika lailla retuperällä tähän mennessä. Nyt siis vain odotellaan muhkeaa satoa.


Täytyy sanoa, että maailma meinasi mustua silmissä, kun vetelin vuorenkilpipenkistä voikukan juuria. Niin sitkeästi ne maassa istuivat. Hengähdystauolla napatussa kuvassa voikukat ovat vielä voiton puolella.  



Viime kesänä etupihalle istutettiin alennusmyynnistä löytynyt riipparaita, joka on vuoden aikana venähtänyt jo aikamoisiin mittoihin. Samalla reissulla ostin myös elämäni ensimmäisen alppiruusun, joka on tosin kaikkien puutarhakirjojen mukaan istutettu aivan väärään paikkaan. Siinä tuo heräteostos on kuitenkin pysynyt hengissä tähän saakka, joten kasvakoon vielä toistaiseksi rauhassa perennapenkissä.


Kallion juurella kukkii aina aikaisin keväällä tämä kaunis keltainen kukkamätäs. En tunne kalliokasveja kovin hyvin, mutta olisiko tämä joku tyräkkilaji?

Mukava yllätys oli myös makasiinin seinustalta löytynyt hentoinen raparperin alku. Aikaisempina kesinä samalla paikalla on ollut rakennusaikainen lautakasa, jonka alla raparperi on sinnitellyt pari kesää hengissä. Nyt laitoin kasvupaikalle lisää multaa ja elän toivossa, että viimeistään ensi kesänä saisimme omasta maasta raparperia. 

Ennen piristävää löydöstäni olin sattumoisin ostanut lähikaupasta raparperin varsia, ja monen vuoden tauon jälkeen innostuin taas tekemään pihapuuhien lomassa raparperikakkua. Ja voi, miten hyvää se onkaan pehmeän vaniljavaahdon kera! Päiväkahvit juotiin tietysti aurinkoisella terassilla ja herkuteltiin oikein sydämemme kyllyydestä. Laitan raparperikakun ohjeen tähän mukaan kokeiltavaksi, koska uskon, että kesäisen mehevä kakku maistuu myös monelle muullekin.


Raparperi-kardemummakakku


RAPARPERI-KARDEMUMMAKAKKU

200 g margariinia tai voita
2 dl sokeria
3 munaa
3 dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
1 tl kardemummaa
4-5 dl pieniä raparperipaloja
PINNALLE:
75 g sulatettua voita tai margariinia
3/4 dl sokeria
2 dl rouhittuja manteleita tai hasselpähkinöitä

Vatkaa sokeri ja pehmeä rasva keskenään. Lisää munat yksitellen. Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää taikinaan. Kaada taikina voideltuun ja korppujauhotettuun irtopohjavuokaan ja ripottele päälle raparperipalat. Paista kakkua ensin 175-asteisen uunin alaosassa noin 40 minuuttia. Sekoita pinnalle tulevat aineet keskenään ja lisää seos kakun pinnalle.  Jatka kypsennystä vielä 15-20 minuuttia, tai kunnes kakku on keskeltä kypsä. Tarjoa kakku vaniljakastikkeen tai vaniljajäätelön kanssa. 

Itse laitoin raparperia reilummin kuin ohjeessa, ja nyt käytin ensimmäisen kerran manteleita, kun ei sattunut olemaan hasselpähkinöitä. Molemmista kuitenkin tulee aivan taivaallisen hyvää.



Sunnuntaina saimme taas todeta, kuinka vaihdantatalous parhaimmillaan toimii. Meille on kertynyt vuosien varrella ylimääräisiä rakennustarvikkeita jos jonkinlaisesta projektista, ja niiden säilyttäminen on välillä turhauttavaa. Poiskaan ei hyvää tavaraa viitsisi heittää. Asiasta tuli juttua naapurin kanssa,  ja hän oli heti innokas vaihtamaan tavarat johonkin meille hyödylliseen. Ja mikä ettei, polttopuitahan aina tarvitaan. Eikä mennyt kuin pari päivää, niin naapuri kävi kippaamassa puukuorman pihalle. Hän ei tosin vielä ottanut omaa osuuttaan mukaansa, joten saimme kaiken lisäksi etumaksua. Tuossa navetan päädyssä klapit saavat nyt kuivua juhannukseen saakka; sellaisin ohjein meitä evästettiin.



Airisrannan pihapiiriin kuuluu paljon kallioista maaperää. Nyt löysin ilokseni ison rykelmän pieniä orvokkeja, jotka muodostavat pitkän nauhuksen kallion rinteeseen. Todella viehättävä näky.


-Airisrannan Päivi-


tiistai 12. toukokuuta 2015

Kello raksuttaa mennyttä aikaa

Olohuoneen seinällä on vanha komea kello. Mutta se ei raksuta. Oikeastaan en tiedä sitäkään, kuinka vanha se on, mutta vaarini vanhempien kotitalon seinällä se on aina ollut. Tummun ja tuoran seinällä niin kuin Keski-Pohjanmaalla ennen vanhaan isovanhempia kutsuttiin. Sen verran olen netistä yrittänyt selvittää, että kello saattaa olla iältään 1900-luvun vaihteesta ja tyyliltään uusrenesanssinen. Kun perikunnan talo meni muutama vuosi sitten myyntiin, kello sai uuden kodin Airisrannasta.

On paljon esineitä, jotka ovat nousseet silmissäni arvoon arvaamattomaan vasta muutettuamme tänne. Ei niin, ettenkö olisi niitä aikaisemminkin arvostanut, mutta jotenkin tuntuu, että suvun vanhojen huonekalujen ja esineiden siirtyminen monen sadan kilometrin päähän alkuperäisestä kodistaan saa minut tuntemaan melkein hellyyttä niitä kohtaan. Tuntuu myös hyvältä yhdistää meidän molempien, minun ja mieheni, sukujen historiaa Airisrantaan ja tehdä siitä sillä tavoin uutta.


vanha seinäkello, maalaisromanttinen koti

Kello oli ollut vuosia seinällä ilman, että sitä olisi vedetty tai pidetty ajassa. Airisrannasta se löysi kuitenkin heti paikkansa. Vuoden verran kello koristi seinää toimimattomana, mutta sitten mies päätti laittaa sen kuntoon. Vähän epäilin, mahtaako hänestä olla kellosepäksi, mutta niinpä kello vain alkoi käydä perusteellisen koneiston puhdistuksen ja korjaamisen jälkeen.

Ainoa ongelma oli se, että lyönnit ja aika eivät menneet yksiin. Kun kello näytti kolmea, se löi kaksitoista kertaa, neljältä yhden kerran, viideltä kaksi ja niin edelleen. Ja miten pehmeä ääni kellossa olikaan. Ei ollenkaan mikään tukan pystyyn nostattava pompotus eikä raivostuttava naksutus. Yöllä laskeskelin lyönneistä, oliko aamu jo häämöttämässä vai saiko vielä rauhassa jatkaa unia.

Mutta siinä Airisrannan seinällä ollessaan kellosta tipahti yhtäkkiä viisari. Millään ilveellä se ei enää suostunut pysymään paikoillaan. Siitä lähtien kellon raksutusta ei ole talossa kuulunut. Ainoa keino taitaa olla viedä se kellosepälle, sillä nyt eivät isännänkään taidot näytä riittävän korjaamiseen.



Isäni muisti, että hänen lapsuudessaan 30-40 -luvulla kellon yläosassa oli kruununa kotka. Koska hän ei ollut muistikuvastaan aivan varma, asiaa kysyttiin vielä toiseltakin vanhemmalta sukulaiselta. Tämä puolestaan muisteli, että kelloon liittyivät siivet, joten todennäköisesti kruununa on ollut juuri kotka eikä esimerkiksi hevonen, joita niitäkin tuon aikakauden kelloissa esiintyi. Sotavuosien aikana kotka oli kuitenkin hävinnyt jonnekin. Myöhemmin siihen oli laitettu tuo hieman erivärinen korvikekoriste.



Eilen kuvia ottaessani aurinko paistoi kirkkaan keväisesti, ja näppäsin muutaman ylimääräisen kuvan myös olohuoneesta. Tai salista, niin kuin sitä on kuulemma aikaisemmin kutsuttu. Kuvassa näkyy vanhan astiakaapin kulma, joka on myös isoisovanhempieni eli tummun ja tuoran peruja.

Salin seinällä on siis vanha kello - ja se raksuttaa jälleen!! Ohimennen mainitsin miehelle kirjoittavani kellosta, eikä mennyt kuin hetki niin viisari oli taas paikoillaan. Kuinka pysyvästi, sitä ei vielä uskalla sanoa. Sattuisiko joku teistä tietämään, kuinka tuollaisen vanhan kellon lyönnit saisi taas kohdalleen? Nyt se nimittäin taisi vielä kaiken lisäksi muuttaa lyöntinsä vartia vaille ja vartin yli. Kaikesta muustakin kelloon liittyvästä tiedosta, esimerkikisi valmistajasta, olisin tosi iloinen.


  -Airisrannan Päivi-

torstai 7. toukokuuta 2015

Kyllä maalla on mukavaa

Aamulenkille lähtö tyssäsi tänään kuistille,  kun huomasin, että pihaan oli saapunut vieraita. Ihan mukavia yllätysvieraita noin aamutuimaan. Kolme uteliasta kaurista oli tullut popsimaan vihertäviä heinänalkuja pikkuiselle niitynpläntillemme. Taisi olla emo ja kaksi vasaa, ainakin koosta päätellen. Siinä tiiraillessamme ikkunan läpi ne päättivät tutkia myös piha-aluetta vähän tarkemmin. Ajattelin jo, että kukkapenkistä esiin puskevat liljat ovat kohta entisiä, mutta siinä samassa eläimet säikähtivät jotakin ja kipittivät navetan edustalle ja sieltä pellolle.


Voi miten nautinkaan keväästä Airisrannassa! Maalaiselämästä luonnon keskellä. Kurjet huutavat pellolla, ja hanhet kaakattavat rannassa. Välillä hirvet seisoskelevat metsän reunassa. Niin, hanhet tosiaan. Niitä on välillä kyllä ihan yli oman tarpeen, nimittäin valkoposkihanhia. Ensiksi niitä tuli kaksi, sitten neljä ja nyt siellä tepastelee rantatietä pitkin jo viideskin. Mutta jos viimekesäinen invaasio toistuu, hanhia purjehtii rantaamme pikapuoliin melkoinen joukko-osasto eli kaksi-kolmekymmentä.



Vaikka eläinrakas olenkin, viime kesänä alkoi jo hieman ahdistaa, kun valkoposkiset ystävämme tepastelivat muina miehinä terassille. Syöksyminen lauman sekaan sai aina jonkinlaisen hajaannuksen aikaan ja velton vetäytymisen rantaveteen, mutta melkein sillä siunaamalla, kun käänsi selkänsä ja palasi takaisin, hanhet vaappuivat jo perässä pihalle.

Samoihin aikoihin luin sattumalta Iltasanomista jutun, jossa eräs nainen kertoi saaneensa hanhet pois pihaltaan pattereilla toimivan leikkikoiran avulla. Meillä sattui olemaan navetassa iänikuisen vanha pehmokoira, ja ajattelin kokeilla sitä paremman puutteessa hanhipaimeneksi. Ja uskokaa tai älkää, se toimi. Ensimmäisellä kerralla kävelin hanhilaumaan heilutellen koiraa kädessäni, ja koko lauma juoksi suoraa päätä mereen. Siinä sitten päivystin koiran kanssa rantakivellä niin kauan, kunnes hanhet hävisivät näkyvistä.


Mutta kukapa sitä jatkuvasti voi ryntäillä pehmokoiran kanssa pitkin pihamaata, joten laitoin koiran vahdiksi rantaan. Ja hyvin se hoiti hommansa. Kun koira makasi nurmikolla, hanhet ottivat välittömästi uuden kurssin purjehdukselleen. Lopullisesti ne eivät tietenkään lähteneet rannastamme, mutta vierailut vähenivät selvästi.

Tänään kaivoin Rekun varastosta, ja kävimme vielä erikseen ottamassa potretin rannalla. Samalla testasimme, onko vuoden takainen taito vielä tallella. Ja olihan se. Yksi kaakattaja kaarsi juuri rantaamme täydellä vauhdilla, mutta kurvasi motkottaen samantien takaisin taivaalle, kun huomasi koiran. Pehmokarkotin toimii! Onko kenelläkään muulla kokemuksia yhteiselosta hanhien kanssa? Ei minulla muuten niitä vastaan mitään ole, mutta pikkuisen vähempikin määrä pihamaalla riittäisi.



Lenkillekin sitten aamulla lopulta päästiin, ja keskiviikkoisen sadepäivän jälkeen maisema oli oikein räjähtänyt vehreyteensä. Tätä ihanan hentoa vihreyttä olen odottanut, ja nyt se on täällä.


Aurinkoisen lämmintä viikonloppua!

-Airisrannan Päivi-






sunnuntai 3. toukokuuta 2015

Yläkerran portaikko

Jokin aika sitten esittelin yläkerran muutoskuvia, ja silloin Italianpunaisen parituvan Elina toivoi kuvia myös portaikosta. Tässä niitä nyt sitten tulee.

Kaikkiaan Airisrannassa on viidet eri portaat. Sisällä yhdet menevät yläkertaan, toiset kellarikerrokseen. Ulkona on puolestaan pääsisäänkäynnin, verannan ja kellarisyvennyksen portaat. Yhteistä niille kaikille on antaumuksella mitatut askelmakorkeudet, koska halusimme saada kaikista portaista  niin loivat kuin mahdollista.


beautiful home, portaikko, portaat, stairs

Yläkerran portaiden paikalla oli ennen peruskorjausta kaksi erillistä tilaa: pieni suihkuhuone ja vielä pienempi vessa. Kumpaankin kuljettiin omista ovistaan. Ne oli rakennettu varmaankin joskus 70-luvulla, mutta sitä emme tiedä, mitä niiden paikalla on alunperin ollut. Löysin vessasta ja suihkutilasta ennen remonttia otetut kuvat, jotka ovat laadultaan niin järjettömän huonot, että joudun laittamaan niistä tähän todella miniatyyrikuvat.


Tämän yllä olevan suihkutilan voi siis kuvitella suurinpiirtein samaan kohtaan, mistä nykyisten portaiden kaiteet alkavat.


Suihkuhuoneen vieressä, seinän takana, oli puolestaan pikkuriikkinen wc-tila, jossa hädin tuskin pääsi kääntymään. Ongelmia kaikille kylpyhuoneen kalusteille oli aiheuttanut erittäin kalkkipitoinen vesi, joka tarttui kalusteiden ja laatoitusten pintoihin paksuksi kerrokseksi. Ja jotta vaikeudet veden kanssa eivät tähän olisi loppuneet, silloiseen porakaivoon pääsi lisäksi suolaista merivettä ja rautaakin siinä taisi olla. Huhhuh!

Meidän onneksemme alueelle oli juuri perustettu vesiosuuskunta, joten saimme kunnollisen veden melko pian käyttöömme. Vuoden verran tosin jouduimme kantamaan juomaveden kaupan vesipisteestä. Ja jynssäämään niitä upouusia wc- ja kylpyhuonekalusteita erikoisaineilla, etteivät olisi menneet täysin pilalle. Uskotte varmaan, että tässä talossa osataan arvostaa hyvää vettä!


maalaisromanttinen, beautiful home, valkoinen sisustus, portaikko, portaat

Portaiden rakennetta ja ulkonäköä mietimme pitkään. Välipohjan takia porraskuiluun oli pakko rakentaa seinä, mutta umpinainen porraskäytävä ei tuntunut hyvältä ratkaisulta. Olen vieläkin kiitollinen sisarelleni, joka porraspähkäilyämme kuunneltuaan keksi ehdottaa porraskuilua, jossa alkuosassa on kaide ja loppuosa jatkuu seinänä. Sillä tavalla saimme portaikon, joka sopii rakenteisiin, mutta on samalla myös valoisa ja ilmava.



Alkuperäisistä vintin portaista löysin yhden kuvan, ja sekin on erittäin huonolaatuinen tulostuskuva. Vintille kuljettiin siis kylmästä kuistista, ja portaat olivat oven takana. Melkoisen jyrkät ja kapea-askelmaiset ovat portaat siihen aikaan olleet, mutta eiväthän ne olleetkaan samanlaisessa päivittäisessä käytössä kuin nykyisin.


beautiful home, valkoinen sisustus, portaikko, portaat

Rakennusteknisistä syistä portaat jouduttiin tekemään yläosasta melko kapeiksi, mutta alaosassa halusimme käyttää kaiken mahdollisen tilan portaiden hyväksi. Itse pidän tästä ratkaisusta todella paljon, sillä se antaa tilan lisäksi ilmettä portaikkoon.


portaat, portaikko, kaunis koti, beautiful home, valkoinen sisustus, maalaisromanttinen


Portaikon vieressä nousee myös savuhormi, joten sekin asetti omat haasteensa portaiden ja seinärakenteen tekemiselle. Savupiippu onkin Airisrannan yksi erikoisuus, mutta siitä joskus myöhemmin lisää.


Intoa uuteen viikkoon!

-Airisrannan Päivi-