Follow my blog with Bloglovin

Tausta

keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Iltapäivän hetki rannalla

Päivät ovat pidentyneet huomaamatta, ja valoisuutta jatkuu jo myöhään iltapäivälle. Eilen katselin taas kerran verannalta merelle, kun hämärä alkoi laskeutua, ja sieluni silmin näin lyhdyt tuikuttamassa rantakivikolla. Siltä istumalta lähdin ulos testaamaan, riittäisikö valo muutamaan kuvaan peilityynen meren äärellä.



Ihan ensi näkemältä ei osaisi sanoa, mihin vuodenaikaan kuva on otettu. Helmikuu ei ehkä olisi arvauslistan alkupäässä. Meren puolella taloa ruoho vihertää tällä hetkellä oikeastaan  enemmän kuin heinäkuussa, jolloin aurinko on jo yleensä kuivattanut koko etelänpuoleisen rinteen ruskeaksi.



Kohta lyhdyt joutavatkin jo varastoon syksyä odottamaan. Kun päivät alkavat pidentyä, kynttilöiden ja lyhtyjen  polttaminen vähentyy Airisrannassa samaan tahtiin. Sen sijaan mielessä alkavat pyöriä yhä useammin keväiset puutarhaan liittyvät suunnitelmat.


Näissä merellisissä helmikuun tunnelmissa tällä kertaa.

-Airisrannan Päivi-



sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Herrainhuoneen tunnelmia

Herrainhuone oli aluksi vain hauska työnimi olohuoneen vieressä olevalle huoneelle. Kun ostimme Airisrannan, olohuone oli valtavan suuri tila, joka oli yhdistetty kahdesta eri huoneesta. Meille niin suurella yksittäisellä huoneella ei ollut käyttöä, ja halusimme palauttaa alkuperäisen huonejärjestyksen tekemällä väliseinän avaraan tilaan. Seinään teetettiin myös isot pariovet.



Mieheni oli aina vitsaillut tummansävyisestä herrainhuoneesta, joka olisi hänen valtakuntaansa raskaine ja arvokkaine huonekaluineen. Unelmiensa huoneessa hän näki myös mustan kiiltävän flyygelin, jota hän soittaisi kevyen kesätuulen heilutellessa verhoja. Aah, ihania unelmia! Totuus on kuitenkin se, että meillä ei ole flyygeliä, eikä sellaista saataisi mahtumaankaan mitenkään päin Airisrannan tiloihin. Sen sijaan herrainhuoneesta tuli hänen tummanpuhuva työhuoneensa, johon toivon mukaan saadaan joskus myös sopivat kirjahyllyt sadoille varastossa odottaville vanhoille kirjoille.

Nyt seinillä olisi vielä tilaa tauluille ja vanhoille valokuville, mutta jostakin syystä rimakauhu iskee aina, kun tapettiseinään pitäisi iskeä naula. Jospa tänä keväänä ryhdistäytyisimme ja saisimme lopultakin isoisovanhempamme seinälle kummastelemaan uutta olinpaikkaansa.



Pari vuotta huoneeseen mietittiin myös verhoja. Mitä ihmettä tumman tapetin kaveriksi uskaltaisi valita. Loppujen lopuksi kangasliikkeen myyjä ehdotti mustia samettiverhoja, ja päätimme ottaa riskin. Koska en ole mikään sesonki-ihminen enkä muutenkaan 'rakasta' verhoilla sisustamista, luulen, että samettiverhot vaihtuvat vasta sitten, kun joku tapetoi huoneen uudestaan. :)


Mukavaa sunnuntai-illan jatkoa!

-Airisrannan Päivi-


sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Ihanat taatelipallerot

Siskoni kertoi aloittaneensa vuoden alusta sokerittoman elämän. Minä tietysti innostuin oitis, kun kuulin, kuinka energisen ja hyvän olon hän oli saanut jättämällä ruokavaliostaan pois kaikki sokeria sisältävät syömiset. Ja vielä enemmän innostuin, kun kuulin, kuinka ihania herkkuja hän oli loihtinut makeannälän tyydyttämiseksi ilman sokeria. Snickersin makuisia taatelipalleroita! Melkein liian hyvää ollakseen totta.



Jos joku maistuu Snickersiltä ilman suklaata, sitä oli tietysti kokeiltava. Ja mikä parasta, resepti on yksinkertainen. Paketillinen taateleita pehmitetään paksuksi soseeksi pienessä vesimäärässä hetken keittämällä. Pehmenneen soseen sekaan lisätään suolatonta ja sokeritonta maapähkinävoita puolisen purkkia. Itse maistelin, mikä tuntuu sopivalta määrältä, joten sen tarkempaa ohjetta en osaa kertoa. Muuta ei välttämättä tarvita, vaan massasta pyöritellään pieniä palleroita, jotka pakastetaan.

Itse lisäsin massan joukkoon vielä murskattuja manteleita, sillä ne sopivat todella hyvin taateleiden seuraksi. Ja koska palleroiden ulkonäkö ei välttämättä hurmaa, ne voi vielä pyöritellä hienostuneemman näköisiksi vaikkapa kookoshiutaleissa.



Varsinaista raakaruokaahan nämä taatelipallerot eivät ole, koska taateleita keitetään. Seuraavalla kerralla voisi kokeilla samaa herkkua ilman keittämistä. Olen usein miettinyt myös raakakakkujen tekemistä, joten ehkäpä tämä  kokeilu siivittää myös kakkupuoleen perehtymistä. Villa Idurin Pilviltä sain jo inspiraationpoikasen.



Tässä vielä sunnuntaiaamun leppoisia tunnelmia verannan ikkunasta.


Mukavaa alkavaa viikkoa!

-Airisrannan Päivi-

torstai 12. helmikuuta 2015

Talviterassi

Vielä viime viikolla terassi oli pehmeän lumipeitteen alla. Nyt niihin tunnelmiin on mukava palata, kun puolet pihapiiristä on taas lumeton. Talvi-iltapäivän värisävyt ehtivät vaihdella lyhyen ajan sisällä auringon kajon kultaamista maisemista tummanpuhuvien myrskypilvien nousuun.



Talviaikaan kissat ovat oikeastaan ainoat, jotka kuljeskelevat terassilla. Niillä on tapana juosta portaita ylös verannan ikkunan viereen kaiteelle istumaan ja pomppia sieltä sitten edestakaisin lattialle, jotta joku hoksaisi päästää ne sisälle.

Edellisessä kodissa ne oppivat käyttämään jopa omatekoista ovikelloa! Miesväki värkkäsi jonkinlaisen systeemin laudanpätkästä ja ovikellosta, ja piankos ne hoksasivat astua laudalle, kun halusivat sisälle aitauksestaan. Airisrantaan emme kuitenkaan enää viitsineet moista henkilökunnan hyppyyttämisvälinettä rakentaa.



Kuten kuvasta näkyy, kissanluukut on peitetty, vaikka jostakin kuulimme neuvon, että ne tulisi sulkea vasta sitten, kun meri jäätyy. En vain tiedä, kuinka tällaisena talvena oikeaoppisesti pitäisi toimia, kun meri ei jäädy lainkaan. Kissat eivät ainakaan ilahtuneet, kun hyvä pakopaikka teljettiin kiinni.

Uskotteko muuten, että katolla oleva vellikello on nykyisin säännöllisessä käytössä? Joka lauantai-iltapäivä kello viideltä mieheni käy vetämässä vellikellon narusta viisi kertaa. Hän on laittanut puhelimeensa hälytyksen, ettei tärkeä toimitus vain pääse unohtumaan. Samalla myös vaimo saa suudelman. Näin on, nykyajan tekniikka mahdollistaa sellaisenkin asian muistamisen! No, mieheni selittää asian niin, että juuri sillä hetkellä, kello viisi lauantai-iltapäivänä, hän haluaa muistuttaa itselleen, kuinka tärkeä ihminen olen hänelle. Tosi kaunis ajatus!



Terassikelejä odotellessa!

-Airisrannan Päivi-



perjantai 6. helmikuuta 2015

Senkin tarina

Minulla on nähtävästi ollut aukko sivistyksessä, sillä senkki ei kuulunut lainkaan sanavarastooni ennen Airisrantaan muuttoa. Meillä oli suvun piirissä puhuttu vain lipastosta tai piirongista, kun tarkoitettiin vanhanmallista jaloilla seisovaa säilytyskaappia. Aina sanottiin, että siellä se on piirongin laatikossa, kun jotakin tavaraa haeskeltiin. Mutta oppia ikä kaikki.


Olohuoneen senkki

Lipaston tai senkin hankinta alkoi pyöriä mielessä, kun olohuoneeseen tarvittiin jonkinlainen kaappi tai taso television alle. Vaikka tarkoituksena olikin tuoda edellisen kodin kalusteet Airisrantaan, Muuramen valkoiset kaapistomodulit eivät vain jostakin syystä tuntuneet istuvan kakluunin viereen. Niinpä ne saivat jäädä varastoon odottamaan sopivampaa sijoituspaikkaa. Suurimpana syynä oli kuitenkin se, että ne olisi pitänyt pultata seinään kiinni, ja sitä emme sentään hirvenneet heti mennä tekemään. Siispä pari vuotta kului väliaikaisratkaisuilla, kun haeskelimme sopivaa kaapistoa kirpputoreilta ja vanhaintavarain liikkeistä. Senkkiä ei kuitenkaan löytynyt ainakaan sillä hinnalla, jonka olisimme olleet valmiit maksamaan.

Viime keväänä ongelma ratkesi kuitenkin ihan itsestään. Siskoni oli päättänyt tehdä uudelleenjärjestelyjä kodissaan ja häneltä jäi ylimääräiseksi ruokailuhuoneen iso senkki. Meiltä ei tarvinnut kahta kertaa kysyä, halusimmeko ottaa sen. Kokonsa puolesta se oli kuin tehty televisioseinälle: korkeus ja pituus osuivat ihan nappiin. Siskoni oli puolestaan saanut sen vuosia sitten ystävältään, jolla ei ollut sille käyttöä. Kyseessä on siis todellinen kierrätyssenkki.

Ihan priimakunnossa senkki ei tietenkään ollut. Kannessa on halkeama, ja jossakin vaiheessa laatikoiden ja kaapinovien vetimiä oli poistettu ja korvattu pienillä avaimenrei'illä. Jäljistä näkee, että kaikki vetimet ovat alunpitäen olleet samanlaiset. Sen verran senkkiin on päätetty investoida, että yritämme löytää siihen sopivat vetimet. Alkuperäisen mallisia tuskin löytyy, mutta samaa kokoluokkaa niiden pitäisi olla, jotta osittain melko rumat jäljet peittyvät kunnolla. Muuten kaappia ei aiota tässä vaiheessa sen kummemmin kunnostaa.



Olohuoneen vanha senkki

Television paikka oli se, mistä eniten keskusteltiin, kun huoneita suunniteltiin ja erilaisia ratkaisuja ja vaihtoehtoja punnittiin. Niin tarpeettomalta kuin laite välillä tuntuukin, on se kuitenkin osa modernia elämää, ja jokin paikka sillekin oli löydyttävä. Itse en olisi välttämättä halunnut televisiota pilaamaan vanhan huoneen tunnelmaa, mutta siinä asiassa oli pakko antaa miehelle periksi. Mikään muu huone ei kuulemma tullut kuuloonkaan, piste. Sitten vielä vanha televisio hajosi juuri muuton alla, ja tilalle tuli entistä suurempi malli.

Tarkkasilmäisimmät ovat varmaan jo huomanneet, että televisiosta ei lähde minkäänlaisia johtoja lattiaa kohti. Siitä täytyy kyllä antaa kiitokset miehelleni. Hänen ideansa oli tehdä television taakse seinään luukku, josta johdot vedettiin seinän läpi kellarin portaikon puolelle. Vanhan talon haittoihin tai etuihin kuuluvat kaikki kummallisuudet rakentamisessa, ja niinpä portaidenkin viereen oli pakko tehdä taso jostakin rakennusteknisestä syystä. Tässä tapauksessa tasosta oli arvaamatonta hyötyä, sillä sen päälle olikin sitten helppo tehdä kotelo digiboxia ja johtoja varten. Kotelo sulautuu täysin porraskäytävään, joten mitään esteettistä haittaa siitä ei ole.



Televisio asennettiin - alunperin vahingossa - sen verran korkealle, että nyt senkin päällä on mahdollista pitää esimerkiksi kynttilänjalkoja ja vaikkapa pieniä kukkia. Tätä naputellessani huomasinkin, että kuvan kello, pienet mokkakupit ja puoliksi näkyvä maljakko ovat sattumalta kaikki häälahjojamme. Taustalla oleva vanha valokuva on vaarini rippikuva vuodelta 1919. Se odottaa vielä sopivaa ripustuspaikkaa herrainhuoneen seinältä.



Mukavaa viikonloppua!

-Airisrannan Päivi-

sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Vadelmahilloa ja kermavaahtoa lumikuorrutuksella

Taas on leivottu pullia, vaikka jokin aika sitten muistaakseni ilmoitin, etten todellakaan ole mikään himoleipuri. Ehkä leipomiseen ei siis tarvitakaan kovin suurta himoa; riittää, että himoitsee vadelmahilloa ja kermavaahtoa.

vanhat tavarat, tarjotin, sisustus, maalaisromanttinen
Täytyy kyllä sanoa, että itse tehdyt laskiaispullat maistuivat taivaalliselta, varsinkin, kun en parina viime vuotena ole niitä leiponut. Onneksi tein tuplataikinan, joten Airisrannassa herkutellaan vielä muutamia muitakin kertoja näillä leipomuksilla. Nyt siis otetaan parin viime vuoden vahinko takaisin.



Pullia saattoikin maistella kohtuullisen hyvällä omallatunnolla, sillä aamupäivällä lenkkeiltiin ihan reippaasti pehmeän hiljaisessa talvi-ilmassa. Meillä on taas pitkästä aikaa satanut kaivattua lunta, ja se innoitti jopa mieheni lenkkikaveriksi. Entisenä pohjoisen asukkina lunta kyllä välillä kaipaa toden teolla valostuttamaan tätä pimeintä vuodenaikaa.



Otin jälleen muutamia kuvia pihapiiristä, kun vastasatanut lumi maisemoi sen niin kauniiksi. Nautin suunnattomasti, kun pitkästä aikaa saa taas katsella lumen kuorruttamaa pihamaata ja metsikköä, jossa puiden ja pensaiden oksat nuokkuvat lumen painosta pehmeinä ja muhkeina.



Kermaisia pullia päiväkahvilla maistellessamme pohdimme, ehtiikö meri jäätyä tänä talvena ollenkaan Airisrannan edustalla. Viime talvenakaan jäätä ei ollut käytännössä lainkaan. Pari vuotta sitten hiihtelin kolmisen viikkoa Reijo-naapurin tekemillä laduilla meren jäällä. Saa nähdä, kuinka tänä talvena käy.


Rentoa sunnuntai-iltaa!

-Airisrannan Päivi-